"Ah, sinä pidät pikku lapsista!" huudahti Sara.
Hänelle vastaamatta sanoi Albert kuitenkin: "Jos nyt näiden lasten vanhemmat, Sara, olisivat naimatto…"
"Lapset näyttävät hyviltä ja kauniilta; tuntuu siltä että Jumala ja ihmiset rakastavat heitä."
"Mutta jos vanhemmat eivät ole naimi… eivät huolehdi heistä… Voisimmehan näiden lasten sijasta, Sara, ajatella nälkiintyneitä, repaleisia, hyljätyitä."
"Jos vanhemmat ovat hyviä ja järkeviä ihmisiä", virkkoi hän lempeästi, "niin he kyllä huolehtivat lapsistaan, niin kauan kuin elävät; sen tiedän niin varmaan kuin ettei kukaan raasta sydäntä omasta rinnastaan."
"Mutta jos vanhemmat ovat häijyjä ja järjettömiä?"
"Niin, siinä tapauksessa he ovat häijyjä ja järjettömiä, olkootpa naimisissa tai ei; ja he toimivat sen mukaan, sekä lapsiaan ja itseään että muita Jumalan luomia viheliäisiä olentoja kohtaan. Sen olen kylliksi nähnyt ja havainnut, Albert."
"Mutta ero siinä on…"
"Niin, suuri ero. Sen eron olen näet huomannut olevan, että jos ihmiset alottavat olemalla hyviä ja viisaita, niin saattavat he kyllä jatkaa niin, vieläpä kasvaakin siinä, jos saavat elää elämäänsä niinkuin Jumala on heidät luonut, taikka jos heitä ihmiset hyvänsävyisesti oikaisevat, kun he hairahtuvat, kuten useinkin tapahtuu. Mutta jos heidät saatetaan olemaan yöt päivät pahassa seurassa, niin he saastuvat ruumiiltaan ja sielultaan; ja jos he sitä seuraa inhoavat, mutta heidän kuitenkin on pakko siinä oleskella, niin tapahtuu tavantakaa, että he katkeroituvat, kiihtyvät ja muuttuvat kuin perkeleiksi."
Albert ällistyi, kuten aina, tämän sanan kuullessaan, mikäli hän ei itse sitä käyttänyt kirosanana, Hän kuiskaili jotakin itsekseen herännäisistä.