Lapset eivät näyttäneet köyhiltä eivätkä rikkailta, mutta harvinaisen kauniilta. Albert viittasi ne luokseen, tuottaakseen Saralle mielihyvää. He tulivat paljain päin ja suortuvat hajallaan. Sara vaivoin pidätti kimmeltävän kyyneleen, oli ääneti, mutta taputteli heidän päätään ja kaulaansa. Albert sanoi:
"Ajatteleppas, Sara, jos näillä kauniilla lapsilla ei olisi vanhempia!"
"Isää ja äitiä eivät he ole voineet olla vailla, koska ovat olemassa."
"Mutta jos heidän isänsä ja äitinsä…"
"Olisivat kuolleet? Niin, silloin heitä kumminkin Jumala suojaa sekä hyvät ihmiset, joita aina on olemassa. Minä tiedän erään Lidköpingissä, jolla ei ole lapsia ollut, mutta jonka ilona on ollut omilla varoillaan auttaa ja vaatettaa useita pienokaisia, joiden vanhemmat… Albert…"
"Ovat kuolleet?"
"Ei, paljon pahempi, tappelivat ja turmelivat toisiaan ruumiin ja sielun puolesta ja antoivat lasten olla."
"Senlaatuinen lapsi olet itse kerran ollut, Sara."
"Ja armeliasta tätiä, Gustava tätiä, jonka oli tapana hiipiä kotiini vanhempaini luo, on minun kiittäminen, että olen senkin verran ihminen kuin olen. Kun isä kuoli, tuli kotona tosin vähän parempaa ja rauhallisempaa, mutta äiti oli silloin jo niin runneltunut ja tylsistynyt, ettei hän kelvannut mihinkään eikä enää voinut toipua, vaikka hänen kyllä muuten olisi silloin ollut mahdollista tulla ihmiseksi jälleen. Senjälkeen olen varttunut suureksi ja ottanut ohjakset kotona. Mutta olenpa sellainen, sen todistuksen saanen antaa itsestäni, etten tahdo suututtaa enkä vahingoittaa ketään — vähimmin sinua, Albert. Hirveätä se on ja hirveäksi jää, että ihminen voi saada oikeuden, joka antaa hänelle tilaisuuden kuolemaan asti tuhota toista. Siten ei Jumalan ihana rakkaus ainakaan pääse edistymään maan päällä. En ikänä minä tahdo sitä valtaa toisen yli enkä kenellekään aio antaa sitä itseni yli."
Albert vaikeni. Hän taputteli lapsia päälaelle.