Mariestad on syystä siinä maineessa, että se on Ruotsin luonnonihanimpia pikkukaupunkeja. Kenelle ei muistuisi mieleen tuo laaja aukea näköala Vänern-järven yli, etenkin kirkkomäeltä katsottuna? Tai itse kirkko, iso ja korkealla sijaitseva, joka jo ennen kaupunkiin saapumista kiinnittää huomion ja vetää sen pois oikealle päin tuuheasta lehtikujasta, jossa (Tukholman suunnalta laskien) matkustaja ajaa? Vihdoin, kun on saavuttu kaupunkiin ja ehditty alas torin toiselle puolen, pitkä lauttasilta, idyllisesti uiskentelevana Tida-joen leveällä, kirkkaalla vedellä? Ja sitten tuolla puolen siltaa sievä Marieholm, maaherran asuinpaikka, ei kovin upeileva erinomaisen korkeuden puolesta, mutta sitä viehättävämpi ympäröivän runsaspuisen kasvullisuuden kannalta? Maanisällisiä muistoja oivallisista läänin hallitusmiehistä piilee kuin kietoutuneina pehmeisiin, iltatuulessa notkuviin vaahteran-, koivun- ja pähkinänoksiin ja liehuviin lehviin.
Kuka ei muistaisi kaikkea tätä? Muisto kumminkin riippuu siitä onko käynyt Mariestadissa, sillä pelkkä kuulopuhe ei suuresti auta, täytyy omin silmin nähdä Tidan leppoisa, viehättävä jokisuu.
Albert ja hänen seuralaisensa saapuivat sinne taivaallisen ihanana heinäkuun-iltana. Jonkun verran seikkaperäisyyttä on jutelmalle paikka-paikoin sallittava. Tulee ja pitää siis suoda anteeksi, että kerrotaan mitä seuraa.
Kaupunkiin tullessaan ja torille päästyänsä eivät he ajaneet suoraan alas Marieholman-sillalle päin, vaan poikkesivat pienelle oikeanpuoliselle kadulle, joka ei pääty ennen kuin Vänern-järveen. Jokseenkin tämän kadun keskivarrella oli talo, joka otti väsyneitä matkailijoita vastaan.
He astuivat tässä pois vaunuista, huolehtivat kapineiden sisällekantamisesta, ja kaikki kävi hyvin. Mutta sittemmin Albert ehdotti, että he illan vielä ollessa niin valoisa ja kaunis lähtisivät huviretkeilylle pitkin kaupunkia.
Sara oli viime aikana, Bodarna-majatalosta lähdettyä, tullut vaiteliaammaksi, ei juuri juhlalliseksi — se sana ei sovi — mutta ylevähenkisemmäksi, eikä hän enää niin usein jutellut ammattikunnan asioista. Paitsi tätä muutosta ei hänessä huomattu mitään muuta kuin se, että katseen tavallinen veitikkamaisuus oli vaihtunut jonkinmoiseksi taivaalliseksi ystävällisyydeksi ja sävyisyydeksi miltei kaikkeen nähden, mitä Albert halusi.
Sanallakaan estelemättä salli Sara hänen ottaa hänet käsikynkkään, ja hän seurasi kersanttia minne tämä aikoi hänet viedä. Hänellä ei ollut mitään kävelysuunnitelmaa. Siten oli luonnollisinta ja aivan itsestään johtuvaa, että he menivät torin poikki alas lauttasillalle, pysähtyivät sen keskelle ja katselivat Tida-jokea.
Tässä seisoessaan ja pohjoiseen katsoessaan oli heillä rajaton näköala Vänernin iltakuulakan, vipevöivän vesikankaan yli. He eivät voineet nähdä missä ja miten järvi yhtyi taivaanlakeen: se näytti kaikki yhdeltä. "Ja tämänkö nimi on Tida?" virkahti Sara hieman hutjuttaen päätänsä. "Aivan samoin virtaa Lidakin meidän kaupungin halki, ja sen sillalta on myöskin yhtä suuri… suuri… suuri näköala Vänernin yli pohjoiseen päin ja ylöspäin pilvihin saakka, kun on tällainen ilta kuin nyt! Voi, Albert, Albert! Tässä muistuu juuri mieleeni se hetki, jolloin minä ja äitini seisoimme Lida-joen sillalla… ja hän heitti… heitti sormuksen pois… kauas… kauas jokeen…"
Albertia värisytti äkkiä, hän otti neidon taas käsikynkkään ja lähti, vaikka tämä tuskin sitä tahtoi, takaisin Tida-sillalta poispäin. Tultuaan ylös kaupunkiin jälleen kääntyivät he sille puolen, jossa kirkko seisoo. Kirkkotarha, matalan kivimuurin ympäröimänä ja puu-istutusten ryhmittäin varjostamana, on niin lähellä Vänerniä, että järvi näyttää olevan jalkain juuressa. Ja itse korkea, harmaa, kunnianarvoisa kirkko on aivan katsojan ääressä.
Sara pyysi päästä istumaan hautakivelle. Albert istahti viereen. "Sinä olet niin vaiti, hyvä, rakas Sara, oletko väsyksissä?" Tämä ei edes vastannut näihin sanoihin, mutta kersantti seurasi hänen silmäyksiään ja huomasi, että hän kauan ja miltei haaveellisesti (sellaista hän ei ollut neidossa koskaan ennen nähnyt) katseli paria sievää pikku lasta, jotka leikkivät jonkun matkan päässä heistä nurmikolla; ne temmelsivät hurjasti ja löivät leukoijilla toisiaan vasten kasvoja.