"Se on tietty."
"Ja… ellet pane pahaksi, olet saapa leukoijan-oksan, talletettuna uuteen lippaaseen, johon itse olen leikannut lasin, pannut kultapaperia alle ja liimannut reunat kiinni."
"Siihen en sentään ole täysin tyytyväinen. Nono, me tuumimme kai jotakin tiellä, meillä on vielä monta peninkulmaa sitä ennen", sanoi kersantti.
"Ja ehkäpä", keskeytti neito omituisen hienosti korostamalla, "vakaasti suutut minuun jo ennenkuin pääsemme niin pitkälle kuin Mariestadiin, — silloin erkanemme… jo siellä."
Pari sieviä, sirosti kiemuraisia, tummia viiksiä kohosi kersantin ylähuulella, joten on ylen uskottavaa, että hän aikoi kohottaa itse huulta, avata suunsa ja puhua, ehkäpä mainita enemmän Lidköpingiin matkustamisen korvaamisesta. Mutta Sara oli tuskin lopettanut viime sanansa, kun hevoset säikkyivät, Jumala ties mitä tien varrella olevaa risua; ruskearyppyinen kyytimiesukko, omalla tavallaan yhtä uuras keskustelemaan varsojen kanssa kuin kaksi matkustajaa keskenänsä, oli päästänyt ohjakset liiaksi höllälle, joten hän ei äkisti kyennyt niitä pidättämään, vaan juoksijat lähtivät nelistämään ja yrittivät pillastua. Neriken hevoset ovat oivaa rotua, ja niitä ruokitaan hyvin; tulisuus, rohkeus, juoksuinto ovat niille ominaisia. Itse Albertin täytyi siis nopeasti kavahtaa seisomaan istuimen eteen, hän tempasi ohjakset ukon kädestä ja vetäisi ne tiukasti taaksepäin, niin että molempain hallavanruskeiden kimojen täytyi taivuttaa kaulansa kuin korkeat kaaripyssyt, päristää ja työntää turpa rintaa vasten. Pillastumisesta ei siis tullut valmista, mutta mennä huristiin, niin että pyörän tulkat olisivat voineet tuleen syttyä, jos olisi haluttanut.
Kersantin kiharat hulmuilivat takinkaulukselle. Hän oli nyt mielestään vähintään kahtakymmentä vuotta nuorempi jälleen. Hän katsahti alas sivullepäin, Sara ei näyttänyt lainkaan hätääntyneeltä huimassa vauhdissa, ja tämä ilahdutti Albertia enemmän ja suuremmasti kuin historioitsija pystyy kuvailemaan. Albert ajatteli: — Tässä on toki uudelleen eräs kohta, jossa hän ja minä saatamme yhtyä. Ehkäpä joskus vielä tapaan jonkun lisää.
Mutta totta tosiaan onkin mahdotonta historioitsijan seurata kaikkia tapahtumia, eikä hänen sovi kertoa kaikkea, pientä ja suurta, sekä mitä puhuttiin ja oltiin puhumatta, mitä tapahtui ja oli tapahtumatta, kuinka monasti hattu vaihdettiin huivin sijaan ja päinvastoin! Lyhyesti sanoen, he tulivat Glanshammariin, tulivat Örebrohon, tulivat Kumlaan, ja tulivat vielä kauemmaksi.
Mutta vaikkapa ajoneuvot olivat mennä täyttä karkua Glanshammarin tiellä, ei matka kuitenkaan sitten sujunut yleensä niin nopeaan kuin ensi laskelman mukaan. Sillä lieneepä siinä koko paljon, kun tarvittiin neljä yösijaa Arbogan ja Mariestadin välillä? Ja että niin kävi, on päätettävä siitä, että he ajoivat perille Mariestadiin vasta tiistaina; he olivat kuitenkin jättäneet Tukholman torstaina, kuten alussa tiedoksi annettiin. Siis kuusi päivää kaikkiaan, joista yksi Mälarilla ja muut viisi maitse.
Osaksi kai viivytys johtui siitä, että kun he Bodarna-majatalossa, jonne jäätiin erääksi yöksi, aamulla nousivat, ei Sara voinut täysin hyvin. Hän ei ollut ennen joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, ja hänen silmänsä, vaikka nyt melkein kirkkaammat kuin muulloin, kiiltäen ja täynnä syvintä sydämellisyyttä hänen katsoessaan Albertiin, ilmaisivat kuitenkin jälkiä siitä että hän tuskin oli maannut puoltakaan yötä. Tyttö, joka toi kahvia kello puoli seitsemän, oli siis kovin tervetullut. Oivallinen juoma sellaisessa tilaisuudessa kuin huomenhetkenä. Mutta se on kai jälleen liian yksityiskohtaista mainittavaksi?
On siis parasta heti olla perillä Mariestadissa. Sitä ei kenkään voi auttaa, että matkaa on kestänyt kokonaista kuusi päivää.