"Niin, silloin pitää ikkunaruutujen olla puhdasta, täysin valkoista lasia, Albert, sillä vihertävä, karkea lasi, johon muutamain porvariraukkain on tyytyminen, pistää niin silmään kauniiden kukkain rinnalla, että silloin on parempi olla kukkia vailla ikkuna-aukoissaan. Muuten pidän paljon lavendelista, joka on väriltänsä harmaansinistä ja paremmin sopii huoneisiin, joissa asutaan vähemmissä varoissa. Ah, Albert, näkisitpä pienen kamarini… minulla on leukoijia! Vaikka, sehän on totta, sinä matkustat mukana vain Mariestadiin, ja minä saan sitten ajaa yksin alastonta, hietaista rannikkoa Mariestadin ja Lidköpingin välillä… Voi, se on mitä paljainta, ruminta tietä! Huolestun ajatellessani matkaa, jota minun siellä on kuljettava."
"Miksi minä keskeyttäisin matkani Mariestadissa? Se ei ole vielä määrätty. Eikä myöskään ala, niinkuin sinä sanot, ruma tie heti tuolta puolen Mariestadia. Onhan, paitsi monta muuta paikkaa, ihana Kinnekulle sivuutettavana Mariestadin ja Lidköpingin välillä."
"No, saattaahan olla, että siellä jossakin on Kinnekulle mutta lakeata maata on niissä pitäjissä, sen verran muistan, sillä Mariestadiin olen kerran ajanut Lidköpingistä. Ja mitätön seikka kai olisi, onko siellä lakeata vai ei, mutta minä kauhistun ajatellessani että…"
— Mitä, kykeneekö hän kauhistumaan? — ajatteli Albert. — No Jumalan kiitos, silloin hän kuitenkin on… "Mitä sinä kauhistut, Sara?" sanoi hän ääneen.
"Niin, senpä voinen sanoa, vaikka se kuuluu lapselliselta. Minusta on ikävää ajaa maalaisrattailla joku rahjus rinnallani. Siksi olenkin harvoin itse lähtenyt tilausmatkoille ympäröiviin kihlakuntiin, vaan melkein aina lähettänyt kisällin tahi jonkun luotettavimmista pojista, vaikka olen siitä kärsinyt suuria tappioita, mutta eihän sitä voi kaikkea kestää."
"Mitä Herran nimessä, oletko kärsinyt suuria tappioita?"
"Kylläpä vainenkin. Ei ole kai ketään Lidköpingissä, jolta pojanveikaleet ovat niin paljon palasiksi särkeneet matkalla, ennenkuin on ehditty panna puitteisiin. Mutta sitä mielipahaa jaksaa sulattaa, se ei koske sydänjuuriin. Nytpä saan nähdä miten äiti raukkani voi, kun tulen kotiin."
"Hän kuolee pian, kenties, ja se kai on, kuten olet sanonut, hänelle parasta. Silloin jäät yksin taloon. Mutta palataksemme matkaan, mitäs annat minulle, jollen seuraa mukana ainoastaan Mariestadiin, vaan Lidköpingiin saakka?"
"Ah!"
Tämä pieni ilon huudahdus oli ehdoton; kuitenkin Sara heti malttoi mielensä, katsoi matkatoveriinsa ja sanoi: "Sinä saat, aivan ensiksi, minun osuuteni kyydistä…"