"Jumala sen tiesi. Minä en ollut silloin syntynyt enkä heitä heti nähnyt. Mutta äitini, raukka, käyttäytyi kai aina omalla tavallaan, ymmärtääkseni, vaikka hän teki työtä puolestaan. Hän oli kyllä alusta aika kunnollinen luullakseni, mutta samalla kuitenkin tuhlaavainen, pahasisuinen. Ja hänen esiintymistapansa, se ei ikänä ollut kovin herttainen tai erityisen hauska, arvatakseni. Niin että isä, joka puolestaan taas oli omalla tavallaan, tuli vähitellen tuollaiseksi… ja vihdoin vihaiseksi ja aivan mahdottomaksi… hui!"
"Tämä käy liian tuskalliseksi, Sara hyvä. Anna Lidköpingin olla mikä on, emme ole ehtineet sinne vielä. Tiedätkö tämän metsän nimeä?"
"Niin, minä toivon Jumalan antavan anteeksi, että olen sellainen miksi hän on minut tehnyt. Nimittäin parhaalla tavallani, tietysti. Mutta että minä kiusaan toista sisimpään helvettiin saakka, taikka että toinen minut sinne toimittaa, se on turhaa. Mikä metsän nimi on, Albert, siitä minä en välitä. Mutta sen tiedän että Jumala on luonut tähdet ja koko taivaan sotajoukot. Ja mitä mieluista ja hyvää on maan päällä, sen on Jumala luonut ja Kristus on tullut tänne meitä vapahtamaan. Vaikka en ole herännäisnainen, saatan hyvin ymmärtää, ettei Kristus ole sitä vastaan että ihmiset pitävät toisistaan kauniilla tavalla ja täyttävät Jumalan ensimäisen käskyn. Mutta että niin tapahtuu, että he tekevät toisistaan perkeleitä tai hulluja, sitä hänkään ei voine hyväksyä. Mutta ihmiset ovat keksineet paljon hupsutusta toistensa kurjuudeksi, ja kaikkein pahinta on, kun he ovat saaneet päähänsä, että siitä koituu heille hyötyä. Mitä sinuun tulee, Albert, niin sinä olet miehenä nuorempi kuin minä naisena, vaikkakin saatat olla vuotta tai paria vanhempi minua ihmisenä katsoen. Sentähden olet myös vähemmän viisastunut kuin minä, ja minä tiedän enemmän, joskin sinä tiedät muuta mikä on kauniimpaa ja iloisampaa. Älä silti luule että minä olen nyreäluontoinen, minä olen kevyt ja ripsasmielinen kuin lintu, ja siitä saat olla varma, että minä aion aina säilyttää siipeni. Jos sinäkin osaat lentää, niin on hyvä, mutta jos olet vain jaarittelija, niin sano se mieluummin heti suoraan."
Suuri ja juhlallinen äänettömyys.
"Että sinä saatat pahastua ja loukkaantua", jatkoi lasimestarintytär, "sen olen nähnyt, ja miksipä ei. Kunhan vain tähdellisistä asioista tulistuisit. Vaikka", hän lisäsi alentaen ääntänsä, "on mahdotonta sellaista arvioida tai määräillä ennakolta, sen olen kylliksi havainnut ja kokenut, — mikä vain kynttä raapaisee toisella, se toisella vihlaisee sydänjuuriin ja polttaa tärviölle kuin myrkky. Jumala maar parhaiten tietää, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta minä en sitä ymmärrä."
Kersantti tunsi olemuksensa äkisti kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi kuin vastikään, ja hän virkkoi: "Sara saakoon kuulla, miten minun laitani on ollut. Minä en ole mikään ammattimestari, ja niille sinä et kotoisissa suhteissa suurta arvoa antanekaan, jos saan päättää siitä mitä olet lausunut sekä isästäsi että muista Lidköpingin ammatinvanhimmista. Mutta upseerikaan en ole, ja sinun puheentapasi mukaan se merkitsee, että minä en ole tyhjäntoimittaja tai lavertelija, ainakaan suuressa mitassa. Olen siis aliupseeri, juuri se vain. Mistä johtui, että heti eilen niin miellyin sinuun, sitä en nyt kykene muistamaan, ja pelkäänpä että siitä kertominen kuulostaisi sinusta liian vähän tähdelliseltä. Sinä…. mitä sinun rivakkaan puheluusi ja runsaaseen opettavaisuuteesi tulee… niin sinä olet niin ilmeisesti Länsigöötan kulmilta kuin yksikään tyttö saattaa olla, mutta minä puolestani olen sitä lajia, että minä en siksi pidä sinusta vähemmin. Tietenkin sinun siis pitäisi kysyä, mikä minä olen miehiäni ja missä syntynyt. Sitä et ole tiedustanut, ja tunnustan että se välinpitämättömyys on hieman loukannut minua. Mutta meidän kesken on nyt jo aikaa sitten käynyt turhaksi puhua pikku haavoista. Tahdon senvuoksi mutkattomasti sanoa sinulle, että suuria siipiä ei minulla ole lentääkseni, mutta aivan vailla untuvia en ole. Palvelukseni kruunun asioissa on vähäpätöinen. Sen perusteella minulla kuitenkin on oikeus käyttää sotilaan pukua, ja harjoituksissa olen saanut ruumiiseeni ryhtiä. Sitäpä mieseläjä enimmin tarvitsee ja — ellei hän kerta kaikkiaan ole tyhmä, auttamaton vätys — pääsee hän sillä niin pitkälle kuin haluaa maailmassa. Sillä tietojen hankkiminen, se on kelle tahansa helppo asia. Mutta ryhti ja kunto on vaikeampaa, enkä tahdo mennä kauemmas esimerkkiä hakemaan kuin sinuun itseesi, Sara hyvä: et liene suurtakaan oppia maailmassa saanut, ellen ota lukuun että olet ollut verstaassa opissa, mutta siitä huolimatta en puhu tyhjää, kun väitän että komeampaa ruumiinryhtiä ei ole kellään tytöllä kuin sinulla. Olen nähnyt monta ja ollut monessa paikassa, joten saatat luottaa arvosteluuni. Mutta palajan omiin näköaloihini. Matkustan nyt Vadsbon kihlakuntaan ja menen sitten niin kauas alaspäin kuin Gräfsnäsiin, Sollebrunniin ja Kobergiin. Teen joka vuosi jonkunlaisen kauppamatkan — ostokset ja tarkastuksen samalla kertaa — niin, en voi sitä lähemmin selittää — eräille tiluksille ja maakartanoille, jotka omistaa perhe S——; olen tälle kaukaista sukua — hyvin kaukaista, Sara. Ansaitsen täten erinäisiä osinkotuloja, paitsi huvin katsella maailmaa. En ole milloinkaan tehnyt kellekään ihmiselle vääryyttä ja aion ikipäivinä olla sitä tekemättä. Pitemmälle ei ylety siipieni lento. Kuitenkin voi sattua, että jos muutaman vuoden kuluttua olen saanut säästymään jonkun summan, ostan itselleni oman pienen talon Timmelhedissä, tuolla Ulricehamnin puolella, jossa minulla on tuttavia. Sinne en kumminkaan tahdo sinua houkutella, sinua joka ehkä kammot maaseutua, kuten minä en liioin pikkukaupunkeja rakasta, muuten kuin matkustajana, ja mielelläni lähden niistä pois niin pian kuin voin. Sinä — omasta puolestasi — olet iloinen ja hyväntahtoinen, kun asiat luistavat, ja on siis ainakin yksi kohta, jossa yhdymme, — lienee useampiakin, kunhan vain ne keksimme. Joko sitten käytät silkkipäähinettä tai hattua, pidän sinusta molemmissa tapauksissa. Sinä kirjoitat, kuten olen nähnyt, hyvää, selvää käsialaa. Mutta lopuksi on minulla suuri mieliteko keväisin ja kesäisin istuttaa kukkia…"
"Ruukkuihinko?"
"Ei, tuhat tulimmaista, kylmään maahan tai korkeintaan taimilavaan, jos kukat ovat sitä lajia, etteivät siedä kylmää maata. Miksei sentään ruukkuihinkin, pannakseni ikkunoihin."
"Valkoisia leukoijiako?"
"Aivan niin, ne sopivat hyvin ja antavat huoneisiin hyvän tuoksun.
Mutta silloin täytyy kuitenkin…"