"Miksen, sanot. Onhan sinulla oikeus valita kumman haluat?"
"Kyllä, Sara, asioitteni kannalta on minulla kyllä siihen vapaus…"
"Onko sitten muuta estettä? Kumpaa tahdot itse?"
"Sinä kysyt minulta, Sara, ja tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että tahdon seurata sinua Lidköpingiin. Enkö saa nähdä pientä taloasi? Pieniä huoneitasi toisessa kerrassa, jotka voidaan vuokrata par exemple matkustavaisille? ja tuota isompaa huonetta pohjakerrassa, jossa vastedes aiot pitää kauppapuotia, ja jo ehkä piankin, siinä tapauksessa että äitisi…"
"Kaikkea tuotako tahdot todella nähdä?"
"Hyvä, rakas Sara, sinä hymyilet. Se on vakaa aikomukseni. Minulla on monta matkaa tehtävänä täällä Västergötlannissa, edes ja takaisin, kesällä ja ehkä koko vuoden kuluessa, jos onnistun aikeessani päästä siirtymään Västgötadalin rykmenttiin, ja se riippuu d'Orchimontista. jossakinhan minulla näillä kaikilla matkoilla on oleva kotini — tavaraini tähden. Enkö voisi saada sinulta vuokrata noita pikkuhuoneita toisessa kerrassa?"
"Lidköpingissäkö? Mutta ethän ole nähnyt niitä vielä. Säästä siksi! Älä vuokraa, älä osta, ettei näkemätön kosta!"
Tämä kultainen ohje kävi runomittaan ja oli ensimäinen sitä lajia, jonka kersantti kuuli Saran suusta. Mutta sanat sattuivat hyvin ja niitä säesti suloinen, miltei hyväilevä äänenpaino. He seisoivat molemmat huoneessa erään ikkunan luona, olivat uudelleen kierittäneet kaihtimet ylös ja sammuttaneet kynttilät, hetkisen aikaa ihaillakseen iltataivaan viehättävää ilmiötä, ennenkuin kävivät makuulle.
"Lidköpingin pikkuhuoneissasi, Sara, on varmaan ruusukkaat seinäpaperit? Se arveluni ei petä, ja siellä sisällä olet varmaankin muinen sopivina hetkinä jauhanut liitua?…" Hän piti Saraa sylissään, tämä katsoi kysellen hänen kasvoihinsa, nähdäkseen laskiko hän pilaa unesta, jonka hän oli kertonut, — tuosta Arbogan unesta. Mutta hän ei nyt huomannut mitään ilvettä, mitään ivaa hänen huulillaan.
"Muinenko?" virkkoi Sara. "Se voi vielä monasti tapahtua. Minä en aio ammatistani luopua."