"Mutta jos minä vuokraan huoneet?"
"Niin minä hoidan asioitani alhaalla pohjakerrassa itsekseni."
"Sinä et siis tahdo konsaan hoitaa mitään ylhäällä minun luonani?"
"Jos sinä jäät sinne jonkun verran asumaan, Albert, niin sinullekin kai koituu paljon tehtävää omaan lukuusi ja joudut järjestäytymään niinkuin tarve vaatii. Hyvä ruokapaikka on lähistössä, ja huokeaa siivousta on helposti saatavissa, samoin pesua ja silitystä hyväntahtoisilta ihmisiltä, joilla siitä on roponsa toimeentulokseen, Albert. He voisivat enemmänkin ansaita, ellei ammattikuntia olisi. Mutta sen minä sanon, että usein kuitenkin haluan kutsua sinut alas pientä yksinkertaista einepalaa haukkaamaan, jos niiksi sattuu. Ehkä sinäkin joskus kutsut minut sinne ylös? Mutten ikänä, en ikänä tahdo ottaa sitä mikä sinun on tahi tuppautua talousasioihisi… ainoastaan vastata sinulle, jos kysyt minulta neuvoa, jota sitten saat noudattaa tai olla noudattamatta, miten haluat… ja kaikkein vähimmin koskaan estän sinua työssäsi. Minä en ymmärrä sinun askaroimisiasi. Siinä on koko paljon kirjoittelemisia ja tilittelemisiä, kenties, koska sinulla on tekemistä inspeh — niin, sama se… Hörstadiuksen ja Selanderin ja Silfverin kanssa — ehkäpä Kobergissa… mutta en minä milloinkaan tahdo sinua siinä häiritä."
"Siitä kiitän sinua, Sara, se on hurjan hyvä asia. Mutta eikö ole mitään, mikä voisi olla yhteistä ihmisten kesken, jotka…"
"Onhan paljonkin, niin, varsin paljon vielä jäljellä yhteisenä pidettäväksi, paitsi tuollaiset, Albert. Saanko sanoa sinulle suoraan niinkuin tarkoitan? Sillä minä olen ajatellut tätä… näinä päivinä…"
"Olen minäkin sitä ajatellut paljon, paljon, saat uskoa, siitä täytyy tulla tärkein asiamme."
"Kuitenkin saamme varoa, ettei se menisi meiltä rikki liiallisesta innosta. On puoleksi voitettu, jos asiat otetaan kevyesti ja viisaasti, tiedätkös, aivan yksinkertaisesti, Albert. Ja juuri niin ne voidaan ottaa, kun oikein pidetään toisistaan."
Kersantti ei häntä täysin ymmärtänyt, mutta hiveli kaunista hiusrajaa hänen otsallansa. "Jatka, Sara! Sinun on puhuttava ensin."
Sara kohotti päänsä hänen rinnaltaan, johon se oli hetkisen nojannut, tuumi kotvasen, mutta sanoi kumminkin: "Koska niin on, että sinä pidät minusta ja minä sinusta, niin onhan meillä se yhteistä. Se on paljo sekin, Albert. Ja se on enempi kuin monella on. Mutta jos otamme pitääksemme paljon muutakin turhanpäiten yhteisenä, niin kerronpa sinulle mitä siitä seuraa. Jos sinä ottaisit pienen taloni, elinkeinoni, omaisuuteni, ja rahani — mitättömän summan, mutta minkä saatan omistaa tai ansaita — niin, en tahdo sinulta kieltää, että voisin käydä kiusalliseksi. Sillä ehket sinä ymmärrä sellaista hoitaa. Arvatenkaan et tiedä sitä itsekään vielä, kosket ole yrittänyt pitää taloa ja ammattia; ainakaan minä en sitä tiedä. Ja on hyvin mahdollista, että levottomuuteni olisi aiheeton ja että hoitaisit kaikki varsin hyvin; kuitenkin se levottomuus, Albert… niin, tahdon kertoa sinulle, että niin pian kuin huomaisit minussa sellaista, niin vimmastuisit. Silloin minä kulkisin itsekseni ja hautoisin salaisia ajatuksiani. Toisena hetkenä luulisin tekeväni sinulle vääryyttä; toisena hetkenä huomaisin, että ehkä saattaisin olla oikeassa sittekin, ainakin eräissä asioissa. Näistä sielun ja mielen tuskista ja taisteluista kuluisi aika, jota voitaisiin käyttää hyötyyn ja ansioon. Ja että aika menisi hukkaan, olisi kuitenkin vähin asia. Mutta, Albert, minä tulisin pisteliääksi. Sinä huomaisit minut ärtyiseksi, ensin jonkun kerran, sitten useammin. Siitä tulisit itse pisteliääksi. Taikka jos molemmat tukahuttaisimme mielipahat, kulkisimme itseksemme ja nielisimme, kuten sitä sanovat, niin mieliharmi sensijaan hiipisi sisällisesti luihin ja ytimiin, tärvelisi terveyttä, ja me kuihtuisimme ruumiin ja sielun puolesta. Silloin saisimme kai aloittaa runninjuontia Lundissa tahi ehkä tuhlata rahoja mutakylpyihin, kuten olen kuullut kerrottavan Porlasta tai Lokasta: sellaiseen, joka vähän hyödyttää, kun asiat on huonosti. Lisäksi toinen seikka, Albert, jonka myöskin tahdon sinun hyvin huomaamaan. Tuskista hipiäni pian riutuisi, silmät himmenisivät, ja minusta tulisi rumempi kuin olen. Sitä sinulla ei olisi milloinkaan sydäntä minulle sanoa, mutta sinusta usein tuntuisi siltä. Minä olisin kylliksi viisas sen itse huomaamaan ja kulkemaan erilläni synkissä mietteissäni siitä mitä minusta pitänet. Ja mitä et koskaan minulle sanoisi, sen minä kuitenkin keksisin ja arvaisin itsekseni. Siitä kyllä uneni huononisi, ja sitten päivä päivältä yhä enemmän kurtistuisin. Albert, niin, rumuudella ei ole rajoja, kun sillä tavoin alkaa, sen olen ihmisistä nähnyt. Ja miten sinun kävisi? Sinä koettaisit, jos olisit niin hyvä kuin paras löydettävissä oleva, minua lohduttaa lempein sanoin; mutta kuinka hyvin tarkoittaisitkin, kuuluisi se minun korvissani hiukan tyhjältä, koska huomaisin, että valehtelisit sekaan minua tyydyttääksesi. Se tulisi asiaa pahentamaan, muttei parantamaan. Ja sinäkin varmaan kyllästyisit, sillä olet kaikissa tapauksissa ihminen, Albert, sinä kuten minäkin. Sinä kai kuitenkin vähemmän kyllästynet minuun rumentuneen ruumiillisen ulkomuotoni vuoksi, kuin sisäisen ärtyisyyden, ikävyyden ja koko sielullisen häijyyteni takia; ehkäpä minäkin kärsimyksestä lopulta tulisin järjettömäksi ja salakavalaksi: siten kävisin sinulle yhä sietämättömämmäksi. Ja se mitä tavallisesti sanotaan lupauksista ja valoista muuttuu vain tyhjiksi sanoiksi, kun ei kuitenkaan kukaan säilytä sitä, jota ei yksikään ihminen voi säilyttää, — minä puhun siitä sisäisestä sydämen rakkaudesta johonkuhun henkilöön, mikä tässä kohden on ainoa arvossapidettävä, mutta auttamattomasti häviää, jos henkilö sielunsa sävyn puolesta käy sietämättömäksi. Olen nyt maininnut kuinka minä voisin tulla sinulle vastenmieliseksi; samoin kai voisi tapahtua, että sinäkin ehkä tulisit minulle sietämättömäksi. Mikä lohdutus sitten on annetuista sanoista? Istua onnettomana itsekseen ja kantaa jotakin nimeä. Se on kuin arvonimi ilman ammattia. Se on kuin nimikilpi puodin ulkopuolella, ja kun tulee puotiin ja kysyy tavaraa, niin ei tavaraa ole, josta kyltti puhuu. Miten silloin menettelee? Silloin menee ulos suutuksissaan ja sylkäisee nimikilpeen. Eikö se ole aika hupaista? Sitä minun on usein mieliharmissani täytynyt muissa havaita, enkä sitä hyväksy. En toivo sinulle enkä minulle niin käyvän, jos rakastat minua sielun puolesta… silloin olen iloinen ja se on minulle kylliksi mitä siihen tulee, ja hoidan itseäni kaiken muun puolesta itse, reippaana ja tyytyväisenä ja uutterana; makaan hyvin öisin ja olen kaunis päivisin; sen minä tiedän, ja sen olet näkevä. Mutta jos et minua rakasta… mitä minua silloin auttaa kaikki muu, ja mitä minä muulla teen? Meille on parasta ja hyödyllisintä vain se että rakkaus kestää, ja se voi sittekin ehkä loppua; mutta ainakin on sellaista vältettävä, jonka saattaa aavistaa tekevän kiusaa taikka voivan tehdä kiusaa, ja joka kaataa rakkauden eikä sitä auta."