"Mutta, Sara, jos me olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten minusta kumpainenkin olemme, niin pitää meidän kai heti alusta voida… ja sitten jatkaa… ja minun mielestäni meidän ei pitäisi lukeutua niihin onnettomiin esimerkkeihin, jotka olet esittänyt?"
"Jos olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten toivon meidän Jumalan avulla ehkä olevan… niin, Albert, eihän enempää vaadita? Emmehän silloin muuta tarvitse, kuin harjoittaa sitä mikä hyvyydestä ja järkevyydestä seuraa toisiamme kohtaan ja kaikkia muita kohtaan, niin pitkälle kuin ulotumme. Kuka voi sitä estää? Ajattele tarkoin… jos nyt olemme hyviä ja järkeviä, eikö silloin ole kaikkein tärkeintä, että niin jatkamme ja rakastamme toisiamme? Ja sen täytyy olla itse asiana. Silloin on etenkin kaikkea sellaista kartettava, joka voi turmella, tehdä häijyksi, hupsuksi ja tyhmäksi. Riippuu aina Jumalasta, miten ihminen jatkaa olemistaan, ja moni voi langeta. Mutta ainakaan meidän ei ole keskenämme aikaansaatava sellaista, jossa on todennäköistä itua sydämen täyttämiseen sapella ja aivojen sumentamiseen. Toiset sanokoot sitä kokeeksi, mutta minä nimitän sellaisia pahoiksi ja epäviisaiksi yrityksiksi, joita ihmisten ei oikeudenmukaisesti pitäisi toisilleen tehdä. Sillä jos Jumala itse antaa jollekulle vaivan, jota ei voi välttää, se on silloin kärsivällisesti kestettävä ja on sellainen koe. Mutta ihmiset olkoot toimeenpanematta viheliäisiä temppuja, sellaiset ovat vältettävissä ja vältettäviä, eivätkä ole kokeiksi mainittavia, varsinkin kun ne useimmin vievät helvettiin, jonne kai mikään ystävällinen järjestö ei halunne alamaisiansa vetää. Mutta jollet ajattele kuin minä, Albert, niin sinulla on täysi vapautesi, ja…"
"Kaikissa tapauksissa", keskeytti kersantti, "olet siinä kohden väärässä, Sara, että turmiota ja onnettomuutta on kaikissa perheissä."
"Kaikissako?" kysyi hän. "Ei, olen nähnyt yhden tai pari perhettä, jossa elävät hyvin, aika hyvin. Mutta se ei suinkaan johdu siitä, että heidät on yhteenluettu, mikä ei muualla olekaan auttanut, vaan siitä, että he sielultaan ja sydämeltään vetävät yhtä köyttä, ainakin sen verran kuin tarvitaan, ja se aina auttaa, missä niin on."
"Yhteenluettu? Mitä sillä tarkoitat?"
"Että heidän ylitsensä on luettu, tietenkin. Albert rakas, taiat eivät toimita mitään. On kerran päästävä niin pitkälle, että tässä asiassa, kuten kaikissa muissa, pyritään siihen mikä todella johonkin kelpaa, eikä rakenneta kelvottomalle. Siitä ei tule ainoastaan onnettomuutta, vaan, mikä pahempi on, todellisia paheita. Sillä niin pian kuin ei toisiaan rakasteta, on oikein ruma pahe että…"
"Taikojako? Mutta minä pidän koko paljon kauniista rukouksesta… sellaisesta par exemple, jota käytetään, kun kaksi…"
Sara katsahti ylös, silmissä ihmeellinen ilme. "Jumala on todistajani", virkkoi hän, tuskin kuultavasti, mutta mitä puhtaimmalla äänellä, "Jumala tuntee, että rakastan rukouksia. Ja minä rukoilen, Albert, ja aion rukoilla. Mutta voi, en minä käytä rukouksia sellaiseen, johon ne eivät päde, sillä se on taikaa ja tyhjää ääntä, ellei vielä pahempaa, nimittäin herjausta. Rukouksetko? Oi, hyvä Jumala! Ei kaunein rukous muuta valkoista mustaksi, tai mustaa valkoiseksi. Jos kaksi seisoo vierekkäin valehdellen jo silloin kiintymystä toisiinsa, jota heissä ei ole, niin eihän rukous tee valhetta tällöin totuudeksi? Taikka jos he eivät silloin seiso valehtelemassa, mutta kuitenkin lupaavat sellaista, jota kenties sitten eivät lainkaan jaksa pitää, eihän sitä voi ehkäistä mikään lukeminen heidän ylitsensä? ja useimminhan tapahtuu etteivät he sittemmin pidä mitä heidän käy mahdottomaksi pitää, mutta kumminkin näön vuoksi ovat pitävinään, heille yhä enentyväksi kiusaksi ja valheeksi; mitä silloin toimittikaan tuo viheliäinen rukous edeltäkäsin? Eihän se estänyt niin käymästä? Ja kun he sitten kuitenkin jatkavat toistensa kanssa, tulevat he yhä törkeämmiksi sielultaan ja ruumiiltaan… niin, oikeinpa irstaiksi, se on tunnustettava… ja lopulta sellaisiksi, etteivät enää lainkaan voi käsittää mitä puhdasta ja kaunista maailmassa on, eivätkä ymmärrä mitään pohjaltaan järkevää ihmisestä, vaikka heidän ylitsensä on luettu. Senhän alituiseen näkee, ja sen minä sanon pahaksi tavaksi. Albert! eihän kannata käydä hyvästä, jalosta tai onnellisesta, ellei sitä ole? Eikä ikänä toimita jonkin asian saavuttamiseksi käyttää muuta kuin millä sen saavuttaa; niin minusta tuntuu. Kun minulta puuttuu öljyä kittiin, enhän minä silloin asetu lukemaan liidun yli, vaan menen ulos hankkimaan öljyä, jota sekoitan liituun, ja se auttaa. Minä en koskaan käytä taikoja, Albert; vaikka useat Lidköpingissä heittävät suolarakeita uuniin, kun heillä on hammassärkyä, ja valavat lyijyä sairasten ihmisten yli, ja panevat puikkoja puihin. Ja välistä he sanovat tulleensa terveiksi, mikä tosin voi tapahtua, vaikkei se johdu puikoista, luullakseni. Siten, Albert, tavataan myös yhteenluettuja, jotka ovat oikein siivoja ja elävät hyvin; mutta se ei pohjaltaan johdu lukemisesta."
"No, mutta se ei ainakaan vahingoita."
"Kylläpä vainenkin. Sillä kun kerran on luettu kahden sellaisen yli, jotka eivät kelpaa toisilleen muuhun kuin turmioon ja kurjuuteen, niin tahdotaan ja väitetään kumminkin, että heidän edelleenkin on oltava yhdessä ja murjottava toisiaan, vain tuon lukemisen tähden, joka kerran turhaan tapahtui. Se minun nähdäkseni on varsin vahingollista. On siis kai pahoin tehty käyttää rukouksia niin, etteivät ne mitään hyvää toimita, vaan useimmissa tapauksissa aivan kauheasti vahingoittavat. Oi, hyvä Jumala… siten käyttää rukousta, joka on niin pyhää ja suloista, kun se joutuu oikealle kohdalleen! Sen minä paraiten tiedän."