"Suloinen tyttö, milloin viimeksi rukoilit?"
"Arbogassa… Albert." Hän kuiskasi tämän ihan hiljaa, ja kuului miltei siltä kuin olisi sana minun käynyt Albert-nimen edellä; mutta koko ilme oli liiaksi tenhoava tallennettavaksi, vaikka tuo sekunnin hetki oli liian syvästi viehättävä ikuisesti unohdettavaksi. Hän vaikeni. Mutta hän lisäsi heti senjälkeen ääneen: "Sanon sen vielä kerran, Albert: ellet ajattele niinkuin minä, niin sinulla on täysi vapautesi itseesi ja asioihisi nähden. Sano se silloin suoraan, sillä minä soisin siinä tapauksessa, että lähtisit yhtä hyvin tänä iltana tahi huomenna, etkä tulisi mukaan Lidköpingiin, vaikka Jumala tietää, kuinka mielelläni tahtoisin sinut matkaani hietaiselle kehnolle tielle."
"Tiellekö ainoastaan?"
Heidän lämpimät silmäyksensä sattuvat vastakkain; mutta he eivät katsoneet kauan toisiinsa, ennenkuin silmäilivät ulos ruudusta taivasta kohti, joka heistä ei näyttänyt tummentuneen, vaikka he olivat viettäneet pitkän hetken hämärissä. Albert istahti tuolille ikkunan luo, piti Saraa polvellaan ja muisti nyt tuolle puolen Bodarna sitä hämärää Arbogan iltaa, jolloin hän myöskin istui ruudun ääressä, turhaan yritellen siihen nimeänsä piirtää. Kuinka paljon olikaan siitä saakka muuttunut! Mikä uusi aikakausi! Kuinka toisilla silmillä kersantti katsoikaan Saraan, ja tämä näytti itse joutuneen toiseen maailmaan. Kaikki ennen useinkin ilmennyt karskius, nokkeluus, heilakkamaisuus oli häipynyt. Hänen ulkonäössään oli nyt tietoisen naiskansalaisen leima; sama järkevyys kaikessa kuin ennen, mutta järkevyys verhoutuneena sydämellisimmän kiintymyksen, puhtaimman suloisuuden tuoksuun. Ihmeellisintä oli että se täydellinen vapaus, jonka Sara kaikesta huolimatta hänelle jätti, matkustaa pois hänen luotansa jos halusi ja milloin halusi, vähääkään houkuttelematta kersanttia hylkäämiseen, teki neidon hänen silmissään tuhatkertaisesi herttaiseksi, hentoiseksi ja miellyttäväksi. — Ja herttaisuus on ainoa… ainoa… joka vetää todelliseen rakkauteen. Tämä voi sittekin ehkä jäädä tulematta; mutta jos mikään on mitään vaikuttava, niin se on yksinomaan herttaisuus, — ajatteli hän.
"Mitä sinä katselet tuonne ylös taivaanlakeen, Sara?"
"Aprikoitsen lieneekö sinne pitkäkin matka."
Kersantti painoi hänet rintaansa vasten ja vastasi: "Me olemme jo tiellä."
"Tielläkö vain?"
"Ei perillä… jos…"
"Albert!"