"Kerro minulle, Sara, vilpittömästi… sinä puhuit äsken siitä kuinka ihminen sisäisistä huolista ja sielun tuskista voi tulla rumaksi, ja siinä olit varmaan oikeassa. Me vältämmekin sellaista. Mutta, Sara, kuulehan… sinä et voi koskaan tulla rumaksi. Se näyttää minusta mahdottomalta…"

"Sielultamme, Albert, ei sinun eikä minun milloinkaan tarvitse tulla rumiksi, ja se on minusta kylliksi. Mutta ruumiin puolesta tiedät kai hyvin, että kun tulee vanhaksi, niin… tuskienkin riuduttamatta."

"Mitä merkitsevät vanhettuneet piirteet, kun hyvä ja tosi henki kuvastuu puhtaana silmissä ja kaikkien juonteiden ilmeessä? Tämä taivas se minua vetää ja hurmaa."

"Niin minustakin tuntuu. Jumalan kiitos, sinä et ole houkkio, Albert."

"Ja ruumiinkin piirteet surkastuvat myöhään, vasta varsin myöhään, jos niissä asuu hyvä, eloisa ja toimelias henki. Niin minä uskon, Sara."

"Sen olen nähnyt Gustava tädistä", virkahti hän.

"Järjestäkäämme siis niin, Sara, että kumpainenkin meistä hallitsee omaansa. Minä en siis anna sinun huolehtia asioistani, niinkuin et sinäkään siirrä minulle valtaa omiin asioihisi nähden. Olkoon meillä ainoastaan rakkautemme yhteisenä. Mutta ajatteles, jos jompikumpi meistä joutuisi puutteeseen, niin etteivät omat varat riittäisi elämään ja elatukseen?"

"Eikö sitten rakkaus tahdo antaa apua?" kysyi hän ja hypähti ylös. "Jos sinä joutuisit hätään, Albert, enkö minä antaisi sinulle varoistani, niin kauan kuin minulta liikenisi ja huomaisin ettet sinä olisi huikentelija, kurja tuhlari. Ja jos tulisin hyvin köyhäksi, niin voihan myöskin tapahtua, että sinä… että sinä tahtoisit lahjoittaa minulle jotakin?"

"Hyvä Jumala, mitä kysytkin, Sara! Mutta kun meidän kesken on molemmin puolin niin, eikö meillä silloin jo ole varamme yhteisinä?"

"Ei, siinä on äärettömän suuri erotus. Jos minä lahjaksi annan sinulle jotakin, rahaa tai muuta, niin sinä sitten menettelet sen kanssa ja käyttelet sitä aivan miten haluat. Siitä ei voi mitään pahennusta syntyä: se jää sinun omaksesi, niinkuin sekin mitä sinulla ennen oli. Ja jos sinä kysyt minulta neuvoa sen käytöstä, niin minä vastaan, ja sinä sitten toimit neuvoonkin nähden niinkuin sinusta parhaalta näyttää. Sillä tavoin ei lahja vähääkään häiritse vapauttasi ja omintakeisuuttasi. Niinikään, jos sinä tahdot minulle jotakin lahjoittaa, niin sinun on se annettava minulle samalla ehdolla, pelkkänä sydämellisyyden antina, iloksi ja hyödyksi, jota saan kääntää ja käyttää miten haluan ja tarvitsen. Sellaiset lahjat ja vastalahjat ovat silloin ihmisille avuksi, mutta ei keskinäiseksi turmioksi niinkuin se jokapäiväinen rettelöiminen, jota ihmisillä muuten on runsain määrin keskenään."