"Eivätkö siis ihmiset koskaan voi hoitaa taloutta yhdessä?"
"Saattavathan he koettaa. Jos taloudenpito menestyy, niin voihan sitä jatkaa, niinkuin jatketaan paljon muuta mikä menestyy. Jos sen taas käy hullusti, niin onhan viisaasti tehty siitä lakata, kuten muusta hullutuksesta. Mutta kahden välistä rakkautta, sitä on ylinnä kaikesta pidettävä sellaiselta suojattuna ja rauhoitettuna. Sitä ei milloinkaan ole saatettava kärsimään tai riippumaan ykdessäasumisesta tai taloudenpidosta, ja miten siitä saattaa selviytyä. Minusta on parasta etteivät he koskaan muuta yhteen, sen minä saan sanoa; koska ihmiset, jotka toisiaan rakastavat, paljoa pikemmin ärsyttävät, suututtavat ja vihdoin turmelevat toisensa, kuin muut, jotka eivät välitä toisistaan ja sentähden katselevat monta asiaa kylmäkiskoisesti. Mutta jos he vihdoin tahtovat koettaa sitä turhaa huvitusta, että antavat kahden pään hallita maallisia asioita, joita hoidetaan paraiten ja jotka pysyvät selvimpinä, kun niitä ei sekoiteta, vaan hoidetaan kummankin henkilön puolelta erikseen, joka ohjaa paraiten oman päänsä mukaan… niin olkoot ainakin niin viisaita, että lopettavat sen, ennenkuin heidän rakkautensa haihtuu, kuten helposti voi tapahtua! Sillä mikään lasi ei ole kauniimpi kuin sydämen kiintymys, muttei mikään emalji hauraampi. Sen voin ymmärtää."
"Niin ollen kai olisi parasta, ettemme ainoastaan olisi asumatta yhdessä, vaan ettemme myöskään näkisi toisiamme liian usein?"
"Sinähän aiotkin tehdä monta matkaa, Albert?" virkkoi Sara luoden katseen, joka ei ollut läheskään tuskallinen.
"Niin minun täytyy. En voi sitä välttää."
"Kuinka iloisena ajattelenkaan sinua sitten poissaollessasi! Ja niin kaunis, kuin silloin olet sielussani, olisi sinun vaikea olla, Albert, jos jäisit kotiin. Mutta sinähän palaat! Ja joka kerta kaksin verroin tervetulleena!"
"Mutta, hyvä Jumala…"
"Sillä tavoin on rakkaus kestävä. Sinä pääset minua näkemästä kaikkina tyhminä, ikävinä, häijyinä… niin sellaisina hetkinä, jolloin on aivan tarpeetonta toisiaan nähdä. Ja jos sinullakin on sellaisia toveja, sillä olethan ihminen, Albert, niin minäkin pääsen sinua silloin näkemästä."
"Mutta, elävä Jumala… Sara, minä en käsitä… mihin tämä johtaa?
Saattaahan keksiä sen että unohtaa toisensa?"
"Ne jotka sietämättömiin asti hankautuvat toisiansa vasten alinomaa, ne unohtavat toisensa nopeimmin, Albert, tai jos he toisiaan muistavat, niin se tapahtuu tuskaa muistellen, niinkuin muistetaan sormen vihottumia."