Ovi aukeni. Nainen astui sisään. Kersantti kavahti vähän syrjään, huomatessaan mustan tytön, ratiinipukuisen tytön, jolla oli Saran pää, lempeästi hymyilevänä hänen hämmästykselleen; rinnan yli kaartui leveä, hienoksi kangistettu linonkikaulus, posket olivat valkoiset.
"Minulla on surua, kuten näet", virkkoi neito.
"Kuinka olenkaan iloissani! Sinä elät? Sinä hymyilet?" huudahti kersantti.
Se suru, josta Sara puhui, verhosi hienona hämäränä hänen silmiensä ylintä laitaa. Mutta silmävalkuaisen emalji hohti sinivalkoisena, kuten aina ennenkin, ja silmäterät kiilsivät. "Albert!" sanoi hän.
Kersantti ei vastannut mitään, vain katsoi.
"Mitä pidät näistä huoneista? Tahdotko ne vuokrata? Mutta et voi niitä vielä paljon tuntea. Enkö minä nyt saa pyytää sinua alas omaani, niin saat nähdä minkälaista minun puolellani on. Aamiainen odottaa. Ja jollet alota matkojasi heti tänään, niin pyydän sinut luokseni päivälliseksikin. Käykö tämä kaikki laatuun, Albert?"
Toinen ei kuitenkaan puhunut mitään. Mutta koko hänen kasvojensa ilmeessä oli vastaus: "Käy laatuun."