"Hyi miten tuhma sinä olet", puhui Lotta ja meni kehdon viereen hyväilemään pienokaista. "Etkö sinä näe, miten ihmeen sievä se on?"
"Minä tahdon ulos", kiljuin minä melkein epätoivossa. Kukas olisi jaksanutkaan kauan katsella tuollaista pientä raukkaa.
"No, mutta entäs puuhevonen sitte?" kysyi täti Taava. "Etkö sinä pidä edes siitäkään?"
"Sanotaanko sitäkin odottamattomaksi seikaksi?" kysyin minä vuorostani ja kääntyen selin lapseen, katselin tarkemmin puuhevosta.
"Ei", vastasi täti Taava, "sinä saat kutsua sitä miksi ikinä tahdot. Blomqvist on sen tehnyt sinulle kotiin tuloksesi ja hän oli varma siitä, että sinä rupeaisit paljokin siitä pitämään."
Kyllähän voi niin käydäkin, mutta en minä millään ehdolla tahtonut jäädä lasten kammariin, minä tahdoin ulos.
"Etkö sinä pitänyt pienestä sisarestasi?" kysyi äitikin.
"Kuinka minä voisin hänestä pitää? Enhän minä ole häntä koskaan ennen nähnyt, minä en tunne häntä ollenkaan, en vähääkään, eikähän hän osaa puhuakaan, eikä sillä ole edes hampaitakaan. Hän on yhtä hampaaton, kuin vanha Tiina muori, enkä minä sitäkään voinut koskaan kärsiä."
Lotta oli oikein nirpalla nenin ja tuumaili, että minä olin hyvin häjy, kun en pitänyt pienestä sisaresta.
Iltapuolella päivää oli ruvennut satamaan, taivas oli synkässä pilvessä ja siltä näytti, että ukkonen siitä rupeaa jyrisemään. "Ukkosta oli ilmassa" sisälläkin. Lotta seisoi näet ja naureskeli minulle niin ivallisesti.