"Poikaseni, kohta sen saat nähdä", vastasi äiti ystävällisesti hymyillen.
"Kalle, minä tiedän, minä tiedän, meillä on si…" huusi Lotta suu täynnä leipää, mutta äiti keskeytti häntä: "Lottahan on luvannut olla vaiti."
"Niin, mutta minä olen ollut vaiti jo niin kauan äiti", valitti Lotta, joka näytti innokkaasti haluavan purkaa salaisuutensa.
"Ahaa Lotta, sinä tarkoitat minun sireenipukkiani, mutta se ei ole mikään odottamaton seikka, vaan oikea pukki, etkä sinä saa sillä leikkiä", sanoin minä jotensakin päättävästi.
"En varmaankaan sitä," sanoi Lotta, "en minä sireenipukkia ajatellut. Se on jotakin, joka alkaa si ja loppuu — niin sitäpä en sanokaan, sillä minä olen luvannut äidille, että en sano sinulle sitä, jotta meillä on sis…"
"Eeei," sanoi Joonas, "minä tiedän, mikä se on Kallo. Se on pieni — hm — hm."
"Syö, äläkä lörpöttele pikku Joonas", pyysi täti Taava. Kaikki he näyttivät niin ihmeen salamyhkäisiltä, että minä oikein toden perään rupesin ajattelemaan, mitä se odottamaton seikka mahtoi ollakaan.
Päivällisen perästä minut vietiin lasten kammariin. Kuka taitaa kuvailla minun suurta hämmästystäni? Kehdossa oli pieni, pikkuriikkinen lapsi ja keskellä lattiaa oli kummallinen kapine, jonka muka piti olla olevinaan puuhevonen.
"Hän tuossa on meidän pieni sisaremme", huudahti Lotta ihastuksissaan käsiänsä taputtaen. "Hän on niin soma, niin soma ja niin hirveän hyvä. Eikös niin sinustakin Kalle?"
Ei, minusta hän ei laisinkaan ollut soma. Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä hetkisen. Minua kainostutti tuo uusi tulokas niin, että pyysin täti Taavalta saada mennä ulos.