Isäni oli nimismies ja maanviljelijä samalla kertaa, mutta kansa kutsui häntä yleiseen "vallesmanniksi". Hän oli vakava ja tuima mies tavallisesti, mutta toisinaan oli hän hyvinkin hauska olossaan. Hänen piirinsä asukkaat pitivät hänestä paljon ja tuumailivat aina isästäni: meidän vallesmanni se ei ole mikään talonpoikain kiduttaja.
Isälläni oli paksut, tuuheat viikset ja pitkä pujoparta, jotka tekivät heidän ulkomuotonsa jokseenkin ankaran näköiseksi. — Äitini oli taas "paras äiti maailmassa", niin kuin meillä oli tapana sanoa. Hän oli perin herttainen ja niin hiljainen kuin harvat, erittäinkin oli hän ihmeteltävän kärsivällinen vallatonten lapsinulikkainsa kanssa.
Meitä lapsia oli neljä sisarusta. Lotta-sisko oli vanhin, sitte seurasi järjestyksessä Elsa ja sitte minä. Pikku Joonas oli meistä nuorin, mutta ei meillä kellään ollut väliä juuri paljon päälle vuoden. Sentähden olikin meillä, pieninä ollessamme, hyvin hupaista yhdessä ja leikkimistä sitä riitti päästään.
Luonnollisesti emme mekään aina olleet kovin hyväsopuisia, eikä ollut aivan harvinaista sekään, että me kinasimme keskenämme oikein kelpo tavalla. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että syy riitaan oli useimmiten minussa, sillä minä olin jotenkin ärtyisä luonnoltani. Kuitenkin on minun myöntäminen, että veljelläni, pikku Joonaallakin, vaikka hän oli tuskin vanhempi kahta vuotta, näytti välistä olevan hyvä taipumus kehittymään oikeaksi hirmuvaltiaaksi. Kun hän ei saanut kaikkea mitä tahtoi, heittäytyi hän lattialle pitkälle pituuttaan, alkoi parkua ja huusi, minkä vaan jaksoi. Me vanhemmatkin lapset rupesimme silloin aina keskenämme tiuskamaan ja niin nousi hirveä melu pienessä lastenkammarissamme. Silloin täytyi sävyisän äitimme heittää työnsä, rientää asettamaan myrskyä ja panemaan kaikkea taas oikealle tolalle. Se ei kuitenkaan aina ollut aivan helppoa. Me huusimme kilpaa kaikki ja koetimme sysätä syytä toistemme niskaan.
Kun me milloin olimme kovin vastuksellisia, emmekä totelleet äidin rauhoituskäskyjä, oli hänellä kumminkin muudan keino, joka ei koskaan ollut tehoton.
"Nyt minä menen pois ja pyydän isän tulemaan teidän luoksenne."
"Ei, ei hyvä äiti, älkää millään tavalla, olemmehan me jo hiljaa ja siivoja", huusimme me joukolla.
Asian laita oli näet niin, että vaikka me olisimme kuinka tahansa telmäneet, pääsi hiljaisuus aina vallalle, kuin isä tuli sisään.
"Mitä menoa te pidätte täällä, lapset?" tiedusti hän.
Heti olimme me aivan hiljaa. Me katsoimme häneen ja meistä näytti, kuin hänen viiksensä olisivat olleet toista mointa paksummat kuin tavallisesti, ja pujopartakin leuan nenässä heilui onnettomuutta ennustavalla tavalla.