"Nyt on parasta olla hiljaa", kuiskutti Lotta.
"Niin nyt on palatta olla iljaa", sopersi pikku Joonas perästä, ja hiljaa sitä oltiinkin, ainakin vähän aikaa.
Joskus kuitenkin tapahtui, että isä iltasella,, työnsä päätettyä, tuli sisään ja leikki meidän kanssamme. Niinä iltoina me saimme huutaa ja meluta, minkä vaan keuhkomme jaksoivat. Se oli hirveän hupaista. Isällä oli tapana aina silloin ottaa pikku Joonas käsivarrelleen, marssia ympäri lattiaa ja valtavalla bassoäänellänsä laulaa:
Sisällä näiden seinien,
On tukala minulla olla,
Mut keskellä syksyisten metsien,
Tai ulkona vainiolla —
Siellä rintani vapaasti henkii,
Sinne mieleni hartaasti pyrkii.
Me kulimme peräkanaisin jälessä ja lauloimme myös mukana. Ei, emme me laulaneet, vaan kiljuimme, miten vaan taisimme, eikä kukaan voi uskoa, kuinka hupaista meillä oli semmoisina iltoina. Oli oikein vaikeaa keskeyttää leikki ja kiivetä vuoteelle silloin.
Maatalo, jossa me asuimme, oli nimeltään Herala. Se oli sangen suuri talo, johon kuului mylly ja tiilitehdaskin, jotka kaikki olivat isällä vuokralla. Talon omisti eräs vanha vapaaherratar, joka aina kesäisin tuli tyttärensä ja poikansa kanssa siihen muutamiksi viikoiksi asumaan. Asuinkartano oli korkea, kaksinkertainen rakennus. Sen yläkerta oli kokonaan vapaaherratarta varten ja alakerrassa asuimme me. Rakennuksen alla oli suuri vanhanaikainen kellari monine kummallisine ja pimeine käytävineen ja, kumma kyllä, kellarin etäisimmässä perukassa oli hyvä ja raitisvesinen kaivo. Siinä kellarissa oli niin pimeää ja kamalaa, että me lapset emme milloinkaan tohtineet sinne itseksemme mennä, mutta jos saimme seurata jotakuta piikaamme vettä noutamaan, niin oli meillä ilo. Minä vielä tänäkin päivänä muistan, miten ylpeä olin, voidessani kertoa siitä sankarityöstä, että olin ensi kerran käynyt kaivolla asti. Että en juuri mitään sankarimaisuutta osoittanut itse matkalla, on selvää niitä, kun pysytteleydyin niin lähellä kuin mahdollista johtajatartani, uskollista lastenpiikaamme Maija-Stiinaa, jota vavisten pitelin hameesta kiinni.
Sekä minun että sisarieni pimeässä pelkäämiseen ei suinkaan rakas Maija-Stiinamme ollut pieninnä syynä, sillä hänellä oli tapana kertoa meille joukottain kamaloita kummitusjuttuja, joka ei suinkaan ollut miksikään hyödyksi meidän vilkkaalle mielikuvituksellemme. Mutta Maija-Stiina oli muutoin hyvä tyttö. Kerran kun hän kanssani oli ulkona ja muutamia hevosia tuli juosten kartanolle, huusin minä hänelle: "Maija-Stiina, älä sinä pelkää, mutta pidä huolta minusta," Maija-Stiina, joka tuntui tulevan rohkaistuksi lohduttavista sanoistani, ottikin minut käsivarrelleen, jolla sitte istuin tyynenä ja turvassa.
* * * * *
Isä ja äiti lähtivät moniaana päivänä läheisen kauppalan markkinoille. Ilma oli kylmä, kuin ainakin talvisena päivänä Helmikuussa. Lumi säkenöi ja narisi jalasten alla ja jos paljain käsin kävi käsiksi oven lukkoon, tarttuivat sormet kiinni kylmään, rautaan. Ennen lähtemistään lupasi äiti, että jos olisimme oikein kilttiä hänen poissa ollessaan, niin saisimme jokainen markkinalahjan, kun hän saapuisi taas kotiin. Tietysti me kaikki neljä lupasimme olla siivoja ja totella Maija-Stiinaa koko päivän. Me pidimmekin lupauksemme voimaimme mukaan. Kun ilta tuli, kysyimme me Maija-Stiinalta: "olemmeko nyt, Maija-Stiina, olleet oikein kilttejä?"
"No, kylläpä jokseenkin", sanoi Maija-Stiina.