Siinä vietin muutamia pelottavan tuskallisia silmänräpäyksiä ja aloin huutaa — huutaa mi saatua väkeä. Kirvesmies oli äsken minulle sanonut purren olevan kotoisin jostakin Kalmoniemestä ja tuon nimen merkityksen sovitin minä ajatuksissani yhteen tuhoni ja kuolemani kanssa.
"Kirvesmies, kirvesmies! Tulkaa auttamaan minua", huusin minä yhä kiivaammin. Purren kannen hämmentämä ääneni kuului vihdoinkin viimein kirvesmiehen korviin ja hän tuli juoksujalassa minua pelastamaan pulastani. Kääntämällä ruumiini oikeaan asentoon niin että pääni tuli oikeaan suuntaan tuon hieman soikulaisen aukon kanssa, sai hän minut viimeinkin irti tukalasta ja omituisesta vankeudestani. Ette voi arvata, kuinka minä seisoin alakuloisena, kuni siiville lyötynä siinä ja katsoa noljotin eteeni. Mieltymys merielämäänkin oli kerralla kadonnut, kuin poispuhallettu ja kadonnut ainiaaksi. Siihen sijaan olin oikein iloinen, kuin sain taas palata kotiseutuni järkkymättömälle manterelle.
Puolen päivän jälkeen istuin taas enoni luona yhdessä serkkujeni kanssa ja herkuttelin itseäni rusinoilla, manteleilla ja espanjalaisilla pähkinöillä. Silloin kysyi eno, joka kirvesmieheltä oli saanut kuulla aamupäiväisistä toimistani, millä tavoin oli huvitteleutunut alhaalla laivarannassa. Minä kävin sangen hämilleni tuosta tukalasta kysymyksestä ja veri kohosi nopeasti kasvoilleni niin, että minä tulin punaiseksi, kuin kypsynyt puolukka. Enhän minä miten voinut ruveta enoani petkuttamaan, sillä sen tiesin synniksi ja kovin tuntui taas vaikealta, tyttöjen, kuullen, kertoa asia semmoisenaankin, kuin se oli. Minä koetin päästä siitä pälkähästä juttelemalla katselleeni, miten laivoja oli lastattu ja lastia niistä purettu, ynnä muuta semmoista.
"No, eikös sinulla itselläsi ollut mitään sen kummempaa sattumaa siellä alhaalla pursien luona?" kysyi eno ja katsoi minuun ivallinen hymy, huulilla.
Nyt täytyi tietysti totuuden tulla ilmi ja niinä kerroin juurta jaksaen, kuinka minulle oli käynyt. Serkkuni nauroivat tavattomasti kertomukselleni, joka heistä oli hauskinta, mitä pitkiin aikoihin olivat kuulleet.
Vaikka enonkin suu vetääntyi nauruun, muuntui hän kuitenkin kohta vakavaksi ja avatessaan erästä pähkinää, sanoi hän että minun seikkailuni voisi olla kokonaisen saarnan aineena.
Kuinka se olisi mahdollista ja kävisi laatuun, — sitä en minä voinut käsittää, vaan pyysin enon sanomaan, mitä hän sillä tarkotti.
"Sitä hyvä Kalle, että sinun tilasi oli monen ihmisen hengellisen aseman kalttainen, vaikka he eivät itse usko sitä. Kentiesi olet sinä lukenut sen, mitä on kirjoitettu jossakin paikassa Uudessa Testamentissa: silmä on ruumin valkeus; jos siis sinun silmäs on yksinkertainen (s. o. turmeltumaton,, luonnollinen, terve), niin koko sinun ruumiis on valaistu; vaan jos sinun silmäs on paha, niin koko sinun ruumiis on pimeä. Jos siis se valkeus, joka sinussa on, on pimeys, kuinka suuri on itse pimeys? Samoin kuin sinä kumarsit pääsi, katsoit purren pimeään kajuuttaan ja sillä tavoin, keskellä kirkasta päivää, jouduit hirmuiseen pimeyteen, etkä tainnut edes itseäsi nähdä, aivan samoin moni poika ja tyttö katsoo synnin synkeään pimeyteen ja tekee semmoista, että varmaan punastuisi, jos joku näkisi hänet silloin. Tuo synnin tekeminen sokaisee kuitenkin heidän silmänsä niin, että he eivät enämpää, kuin sinäkään voi nousta ja vapauttaa itseänsä siitä. Vapaiksi he eivät pääse muulla keinoin, kuin huutamalla Herraa avuksi, joka silloin, tuleekin ja pelastaa heidät vankeudesta."
"Aivan, niinkuin kirvesmies kuuli minun huutoni ja riensi avukseni", huudahdin minä.
"Juuri niin, poikaseni", jatkoi eno puhettansa, "mutta nyt on sinun asiasi ottaa tuo seikkailusi opiksesi ja rukoilla Jumalaa varjelemaan sinua vasta edes kaikesta pahasta."