Vihdoinkin viimein koitti se onnen päivä, jona sain lähteä äidin kanssa kaupunkiin.
Oi, kuinka olin sitä hetkeä ikävöinyt! Minä en ollut milloinkaan nähnyt sen suurempia vesiä, kuin muutamia lampia, puron ja joen tuolla kotona, enkä koskaan suurempia aluksia, kuin meidän vanhan ruuhemme, venheemme ja vanhan lossivenheen joen rannalla, jolla se, maalle vedettynä, oli jo ollut vuosikausia ja jossa meillä lapsilla oli tapana leikkiä. Nyt saisin minä nähdä itse sen ison järven, jolla kulki höyryvenhe ja paljo laivoja muitakin.
Olikin ihana ilma matkapäivänämme. Päivä paistoi niin kirkkaasti ja lämpimästi taivaalta. Paarmat surisivat taas Palkun ympärillä, joka juoksi ja hikoili. Tomu tuprusi tiellä meidän ympärillä: ajaessamme niin, että minä pian näytin pieneltä mylläriltä; mutta mitäpäs se teki? Mitäs vaivoja ei kymmenvuotinen poika jaksaisi kärsiä, kun hän saa kulkea jotakin merkillistä katselemaan? Palkku kyllä juosta helkytteli niin kovasti, kuin semmoisessa helteessä saattoi, mutta minusta se nyt juoksi "hirmuisen" hitaasti. Vihdoinkin viimein pääsimme ulos metsästä ja kaukaa tuolta häämötti jo kaupunkikin korkeine, terävine kirkonkastarineen ja vanhoine linnoineen, jota alempana nähtiin järven välkkyvä pinta laineineen. Kovasti sykähteli silloin sydän rinnassani, sillä minähän saisin nähdä järven, laivat ja höyryvenheet! Nyt oli selvillä se, että minusta piti tullakin merimies. Vesi ja meri! — ne vetivät nyt minua puoleensa vastustamattomalla voimalla ja minä siksi kerraksi, kokonaan unhotin kiihkoni päästä rumpariksi. Nyt vierähtivät ja tärisivät jo rattaamme mukulakivillä lasketulla kadulla. Niin olimme siis ihan täydellä todella kaupungissa! En milloinkaan ollut osannut uneksiakaan mitään niin muhkeata. Talot olivat talojen, kartanot kartanoiden vieressä pitkissä rivissä kaksin, kolmin kertaisina ja vastapäätä, kadun toisella puolen aivan samalla tavalla! Ja sittekös oli siellä kauppapuoteja, ja rihkamata kaikenlaista asetettuna puotien akkunoihin ilmoitus-merkiksi! Siihen aikaan ei kuitenkaan osattu ilmoittaa niin hyvin, kuin nyky-aikana. Kauppapaikkojen akkunoissa riippui vaan tavallisesti rivi paksumpia ja hienompia talikynttilöitä, niitä paitsi pari kirjavaa saippuatankoa, koukku — ja lehtihakasia, lakkeja, tulitikkuja, tupakkatokkia, pitkiä villaisia kaulaliinoja, nuppineulapapereja ja kivitauluja.
Oudolta tuntui katsella tuota kaikkea ja kummalliselta kuului korviin pyörien kolina kivitetyllä kadulla. Minä olin kuin hiukan pyöräpäisenä. Sittekuin olimme vieneet hevosemme kauppias Rosenström'in taloon, menimme, äitini ja minä, enoni luoksi, joka oli apteekkarina kaupungissa. Siellä minun piti tavata kumpaakin serkkuani, Klaaraa ja Hilmaa, joita olin ainoastaan kerran ennen nähnyt, silloin kuin he kävivät meitä tervehtimässä kotonamme maalla.
Eno pyysi meitä päivälliselle luokseen, mutta sitä ennen piti minun mennä ulos katsomaan laivoja ja höyryaluksia. Satamassapas se vasta elämä ja liike olikin!
Merimiehet vipusivat tavararuumista ylös suolaa, kalkkia ja jauhomattoja samalla, kuin laulaa hoilottelivat yksitoikkoisia laulujansa; kantomiehet kantoivat laivanpartailta, kaikenlaisia säkkejä maalle; toiset vierittivät tynnyrejä ja kääröjä niihin laivoihin, joita lastattiin parhaillaan.
Äiti uskoi minut erään vanhan, laivan kirvesmiehen huostaan, joka oli hänen kotipuoleltaan kotoisin, ja se lupasi katsoa, jotta minä en ryhtyisi mihinkään keppoisiin sillä aikaa, kuin äiti toimitteli joitakin asioitaan kaupungilla. Äiti varoitteli vielä minua olemaan hyvin varovaisena, eikä, kulkemaan niin, että putoaisin järveen tahi joutuisin johonkuhun muuhun vaaraan. Luonnollisesti lupasin minä totella ja katsoa tarkoin eteeni.
Kuitenkin väsyin minä heti sekä merimiesten lauluun, että heidän tynnyriensä ja kääröjensä vierittelemiseen ja keksin muutaman vanhan, puoliksi katetun purjepurren. Se oli sidottu kiinni erääsen sataman kaide-puun paaluun. Minä kysyin kirvesmieheltä, saisinko mennä siihen katselemaan sekä sitä että laivoja sieltä käsin. Minustahan piti tulla merimies, jonka vuoksi oli luonnollista, että minä tahdoin nähdä, miltä laiva sisältäpäin näyttää. Minä sainkin suostumuksen pyyntööni ja heti notkeana, kuin orava, hyppäsin sukkelasti purren kannelle. Keulan puolella, aivan kannen keskellä, huomasin minä sitte pienen, pyöreän aukon ja minussa syntyi halu kurkistaa siitä sisään kajuuttaan, nähdäkseni miltä se oikeastaan näyttää tuommoinen ihmisasunto.
Sitä varten laskeuduin polvilleni, otin päästäni pois uuden hattuni ja panin sen purren kannelle. Oli onni, että silloin ei sattunut tuulemaan, sillä niin ollen, olisi uusi hattuni varmaankin pudonnut järveen. Niin tirkistelin minä siinä alas aukosta, mutta siellä alhaalla oli ihan pimeä, joten en nähnyt mitään. Silloin päätin tehdä rohkean teon ja työnsin pääni kokonansa aukosta läpi. Minä ajattelin: nyt varmaankin saan nähdä jotakin merkillistä olevan alhaalla tuolla pimeässä kajuutassa — jotakin perin merkillistä.
Kyllä kaikkiakin! Siellä oli pimeä, kuin säkissä, mutta nyt ilmestyi pahin puoli asiassa. Kun minun piti vetää pääni taas ulos aukosta, huomasin, että se ei lähtenytkään pois. Minä kiertelin kaulaani ja kääntelin päätäni jos jonnekin päin, mutta varsin mahdottomalta tuntui saada päätä pois vankeudesta, Tietysti olisi se helposti onnistunut, jos olisin pysynyt tyynenä, mutta hämmästyksissäni en tiennyt mitä tein. Minulle tuli hätä käteen ja hätäni muuntui pian epätoivon tuskaksi, kun ajattelin, että kentiesi täytyi minulta katkasta koko pää ennen, kuin minut irti saadaan.