Isälläni oli eräs "keski-suomalainen", pieni ja harvinaisen mukava hevonen, jota kutsuttiin Palkuksi. Se oli perin siivo, jonka tähden sekä minä, että veljeni, pikku Joonas, oikein iloitsimme siitä hevosesta. Sille me syötimme toisenkin leipä- ja sokeripalasen kädestämme. Kiitokseksi nuoleksi se ystävällisesti käsiämme. Ihmeen hauskaa ja hupaista oli sekin, kuin toisinaan sai ratsastaa leveäselkäisellä Palkullamme.
Olipa niin kerran lämmin ja helteinen kesäaamu. Kärpäset ja hyttyset surisivat ja pörisivät ilmassa. Ahkerat mehiläiset lensivät ulos pesistään ja keräilivät mettä tuhansista kauniista kukkaisista niityllä ja leivoset livertelivät korkealla, tuolla pilvien lähellä.
Joonas ja minä päätimme, mennä ulos tervehtimään Palkkua. Me päätimme koettaa ratsastaa sillä tuolla kaukana vihannalla nurmikkoniityllä. Minä pistin muutamia leipäpalasia takkini taskuun ja niin suoriuduimme tielle.
Palkku tunsikin meidät jo pitkän matkan päästä ja tuli meitä vastaan. - Se tiesi kyllä meillä olevan jotakin hyvää sille muassamme ja hirnui hyvin leppeästi. Me talutimme sen korkean kiven viereen. Joonas kiipesi ensin kivelle, ja siitä Palkun selkään. Siinä istui hän nyt ylpeänä ja onnellisena, kuin jokin prinssi ja piteli kiinni Palkun tuuheasta harjasta.
Kaikki maallinen ilo on kuitenkin sangen lyhytikäistä. Moni seikka yhdessä vaikuttaa sen, että useinkin tuollainen ilo saa katalan lopun. Sillä kertaa oli se vaan pieni, nenäkäs paarma, joka keskeytti meidän huvimme.
Paarma varmaan hyvinkin tunsi sekä Palkun itsensä, että sen tuuhean hännän, jonka pitkät jouhet olivat usein sitä jo pois hätistelleet, mutta Joonasta, tuota pientä ratsumiestä, ei se tuntenutkaan. Nähtävästi aikoi se lähemmin tutustua häneenkin. Sen tähden se lenteli lentelemistään ympäri Joonaan päätä, surisi ja pörisi, niinkuin verenhimoisilla paarmoilla on tapana kuumina kesäpäivinä.
"Surrurrur, surrurrur", sanoi paarma. Se varmaan oli merkitsevinään; "hyvää huomenta, nuori herra! Teidän pienet, kukoistavat kasvonne näyttävät varsin viehättäviltä! Minä toivon, että ei teillä ole mitään sitä vastaan, jos minä purasen pienen reiän niihin ja sillä tavoin hankin itselleni maukkaan aamiaisen." Paarma tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta Joonaalla ei ollut yhtään halua antaa nuorta vertansa paarman eineherkuksi. Sen takia heitti hän kätensä irti Palkun harjasta ja lyödä hosasi kädellänsä paarmaa.
"Surrurur", lauleli paarma iloisesti, kun ei lyönti osunut siihen, mutta Palkku pelästyi ja luuli tuon kohotetun käden tarkoittavan häntä. Se alkoi täydessä nelisessä laukata pitkin niittyä ja Joonas — keikahti alas ja putosi niitylle. Onneksi pudota tupsahti hän pehmeään ruohokkoon, eikä loukannut yhtään itseään, vaan pääsi asiasta paljaalla säikähdyksellä. Olisi siinä kuitenkin voinut käydä pahastikin, sillä olisihan hän voinut pudota päälleenkin ja taittaa niskansa. Nyt me kumpikin kiitimme Jumalata, joka niin armollisesti oli varjellut meidät siitä onnettomuudesta. Kuitenkin kului sitte kauan aikaa, ennenkuin Joonas uskalsi nousta Palkun selkään. Jos Palkku milloin oli ulkona niityllä nenäkästen paarmojen ympäröimänä, niin ei Joonas tehnyt sitä koskaan.
Kolmastoista Luku.
Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.