Kun minä olin lukenut läksyni niin, että ne menivät puhtaasti "niinkuin vettä valaen", sain minäkin joskus luvan mennä mäen laskuun Jätinmäelle eli Jättiläisen mäelle, joka sen oikea nimi oli.

Kuitenkaan ei minulla ollut mitään semmoista komeaa kelkkaa, joita nykyaikana nähdään täytettyine istuimineen, päällyksineen ja maalineen. Minun kelkkani oli kaikista yksinkertaisinta lajia, liitelty kiinni laudan päistä, joista pari oli jalaksina, toinen pari istuimena. Minun iloni kelkastani ja huvini, kun sain sillä kiitää alas Jätinmäestä, ei varmaankaan siltä ollut vähempi kuin niidenkään, joilla nyt on omanansa paljon komeammat ja kalliimmat kelkat.

Muutamana päivänä, kun minä olin ulkona mäenlaskuretkelläni, tuli Harmaalan isännän renki, Jussi Pekka, ratsastaen selkähevosella, kun oli ollut sillä "kyytiä viemässä". Nähtyäni hänet, kysyin minä, eikö hän antaisi hevosensa vetää minua kelkkoineni mäen päälle.

"Kyllä varmaan", vastasi hän hyväntahtoisesti ja niin käski hän minun ojentamaan itsellensä kelkkani jukon. Sen minä teinkin ja kohta mentiin ylämäkeen täyttä ravia. Juuri kuin siinä parasta vauhtia mentiin, päästikin hän irti nuoranpään ja minä kelkkoineni kellahdin lumeen selälleni. Ei minuun yhtään koskenut, mutta Jussi Pekka nauroi kepposelleen niin, että hyppi hevosensa selässä. Minusta oli hän huonosti itsensä käyttänyt ja minä tekasin nopeasti kovan lumipallon, jolla aioin häntä viskata selkään, mutta ennen, kuin sain sen valmiiksi, oli Jussi-Pekka jo päässyt mäen päälle ja oli kotinsa pihamaalla. Hyvä se niin olikin, sillä ei ole koskaan oikein, niinkuin minulla oli mielessä, kostaa pahaa pahalla. Minä heitinkin lumipalloni myötämäkeen alas ja riensin heti itsekin perästä kelkkoineni.

* * * * *

Se oli selvä, kuin kirkas kesäinen päivä, että minusta, isoksi tultuani, piti tulla sotilas. Minulla oli siihen ihan luontainen taipumus. Iloiten ja ylpeänähän minä voin käytellä isäni vanhaa pyssyä, josta puuttui sekä lukko että rassi. Olinhan sitä paitsi armottomasti ja perin pohjin poukuttanut rikki hänen vanhan hattukotelonsa, kun olin sitä rumpunani käyttänyt. Sisariani komensin niinä myöskin, niinkuin mikäkin majuri joukkoansa. Minä huusin täyttä suuta: "na, praava krugom — mars", "na levo krug — om" ja "na pletshoo—o!" Siis aivan samoin, kun olin nähnyt kersantti Juusosen toisinaan karjuvan ja tekevän häissä ja kestikievarin pihamaallakin.

Sitä varten, että sisareni saisivat paremman rauhan ankaralta sotakomentajaltaan, sain minä äidiltä minua sanomattomasti miellyttävän joululahjan. Joululahjanani oli muutamia puusotamiehiä, — en tiedä tokko siihen maailman aikaan tinasotamiehiä oli olemassakaan, mutta puisia nukkeja terävine nenineen, korkeine rintoineen ja jäykkine jalkoineen oli myytävänä kaikilla markkinoilla kuudesta kopeikasta kappale. Nyt oli minulla alammaisia kokonainen komppaniia, viisi miestä ja vielä rummunlyöjä päälliseksi. Mikä komentaminen, äkseeraus ja ampuminen siitä syntyi, sitä ei voi kertoakaan! Kanuunilla ainoastaan ammuttiin! Muhkea komppaniiani asetettiin riviin lattialle ja sitte teki sisareni Lotan pallo kanuunan kuulana verityötä; ja minun oikea käteni oli tietysti kanuunani.

"Laukase — plii — plii", huusi Lotta, niinkuin olin häntä opettanut ja niin lensi tuo tuhoa tuottava kuula sotilaihini. Ohitse ammuin minä myös joskus, mutta tavallisesti pani pallo hirveän hävityksen toimeen sotamiesten seassa. Ne urhoolliset sotilaat seisovatkin rivissä ilman pienintäkään pelkoa ihan liikahtamatta. Urhoollisina sankarina kaatuivat ne jok'ikinen mies paikoillensa, mutta Lotta nosti ne heti taas pystyyn. Sitte sotilaat taas seisoivat asemillaan rivissä aivan, kuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin murhaava kanuunan kuula ei koskaan olisi heihin käynyt. Noiden tulisten taisteluiden aikana lauloimme me, sisareni ja minä, aina innolla ja isänmaan rakkaudella sellaisella, joka kyllä kelpasi: "pojat kansan urhokkaan, mi Lütsenin ja Narvan, Puolan tanterilla verta vuoti." Joskus sattui niinkin, että isä pilkisti huoneensa ovelta saliin, jossa tappelu riehui ja kysäsi oliko taloon tullut parvi vimmatuita ryövärejä? "Ollaanpas nyt hiljaa", kuiskasi Lotta ja silloin aina seurasikin lyhykäinen välirauha noin kymmeneksi minuutiksi, tahi korkeintaan neljännestunniksi, mutta pian oli sitte taas leikki täydessä käynnissä.

On se omituista, että niin kauhistava asia, kuin sota on, saattaa tulla lapsien leikin esineeksi. Sehän selvästi osottaa, että me luonnostamme emme olekaan niin lempeitä ja viattomia, kuin moni tahtoo meille uskotella ja kuin me itsekin joskus uskomme. On olemassa ainoastaan yksi taistelu, yksi sota, joka on kyllin arvokas sodittavaksi ihmisille, suurille, niinkuin pienillekin; ja se on taistelu pahaa vastaan, sekä meissä itsessämme asuvaa että ulkona meistä olevaa pahaa vastaan. Sitä sotaa on meidän käytävä pelkäämättä ja miehekkäästi lannistamattomalla uljuudella. Siihen sijaan on meidän vastustettava kaikkea sotaa ja veren vuodatusta ihmisten kesken ja rukoiltava Jumalaa armossansa auttamaan ja pelastamaan meitä kaikesta semmoisesta. Siitä asevarustuksesta, johon meidän on pukeutuminen taitaaksemme kestää hengellisessä sodassa, saamme me lukea Apostoli Paavalin Efeesiläiskirjeen 6:ssa luvussa.

* * * * *