Yhtenä päivänä, minun kotona ollessani, tuli isäni luoksi eräs hevoskauppias, jolla oli kaupan nuori liinakko hevonen. Hyvin se oli laiha ja pahasti pidetty. Isä ostikin sen pää-asiallisesti säälistä sitä huonoihin käsiin joutunutta raukkaa kohtaan ja saikin sen kelihinnalla.
Jalo, joksi isä tuon uuden hevosen nimitti oli äksy ja kovasuinen. Se oli kaikille ihmisille vihainen, luimisteli korviaan ja puri ketä vaan suinkin sai. Ihmiset olivat sitä huonosti kohdelleet, sen vuoksi se ei voinutkaan heitä kärsiä.
Siihen sijaan kehkeentyi harras ystävyys Vahdin ja Jalon välille. Niin pian, kuin Jalo näki Vahdin, hirnahti se ja Vahti juoksi heti ystäväänsä vastaan, hyppeli sen edessä ja liehakoi sitä, samalla ilosta haukkua räventäen täyttä väkeänsä.
Vahti ja niinä olimme myös hyviä ystäviä ja sen näytti Jalokin ymmärtävän, koska se muuntui yhä ystävällisemmäksi minulle. Lopulta uskalsin minä mennä jo sen soimeenkin antamaan sille leipää taikka apilaspellolta nyhtämääni tuoresta ruohoa.
Muutamana päivänä sattui minulle perin ikävä seikka. Kantaen Vahtia sylissäni, menin minä keittiöön. Äiti kielsi minua kantamasta niin suurta koiraa, mutta kun minä en heti totellut, niin tuli sisar Lotta, luokseni. Hän tempasi Vahtia sen tuuheasta hännästä huutaen: "heitä se pois Kalle, kun äiti on kerran niin sanonut."
Minä päästin koiran varattomasti irti putoamaan lattialle ja pudotessaan taittoi se toisen etujalkansa ihan poikki. Voi kuinka se rupesi ulvomaan. Minä olin epätoivossa ja itkin, niinkuin kymmenenvuotinen vaan saattaa itkeä. Omaltatunnoltani en voinut kieltää, että minä kiukussa ja pikastuksesta olin heittänyt koiran lattiaan ja koira parka sai nyt kärsiä minun synnistäni. Tuolla se nyt mennä nilkutti kolmella jalalla tuskasta ulisten ja näytti niin surkealta, että minä en edes voinut katsellakaan siitä. Minäkin menin ulos. Tallin avonaisesta akkunasta pisti Jalo ystävällisesti päänsä ulos ja hirnui, niinkuin tavallisesti ainakin, minut nähdessään. Nuo hirnumiset olivat ennen minun korvissani soitannolta soineet, mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kysynyt minulta: missäs on ystävämme Vahti? Minä asetuin Jalon eteen, kädet selän takana, seisomaan ja katselin häntä. Viljavat vedet vierivät siinä silmistäni kasvojani pitkin ja minä nyyhkytin: "Jalo kulta, minä olen tehnyt hyvin pahasti. Vahdilta on taittunut jalka; ja kyllä se nyt kuolee meiltä pois."
En tiedä ymmärsikö Jalo minua, vai eikö, mutta minusta näytti siltä, kuin olisi se katsellut minua jonkinlaisella halveksimisella ja sitte se vetäsi päänsä akkunasta sisään, jättäen minut yksikseni seisomaan. Vahti kuoli todellakin heti sen perästä, sillä isäni ampui sen, säästääkseen siltä pitempiä kärsimyksiä. En huoli kertoa, kuinka minä surin Vahti-vainajata, mutta Vahti-paran muisto ja se, että olin syynä sen kuolemaan, ei ole koskaan mielestäni haihtunut. Minä olen koettanut korjata vikaani sitä vastaan olemalla ystävällinen ja sääliväinen ylimalkaan kaikkia eläimiä kohtaan. Ne ovat olleet minulle rakkaita Vahdin vuoksi, ja minä olen käyttänyt kaikkia tilaisuuksia, jollakin sanalla sekä lapsille että vanhemmille puolustaakseni elämiä, varsinkin hyödyllisiä ja kärsivällisiä kotielämiämme.
* * * * *
Harmaalan talon tiluksilla, jotka olivat rajatusten meidän talomme maiden kanssa, oli muuan korkea mäki. Sitä sanottiin Jätinmäeksi, ei niin paljoa siksi, että se olisi ollut niin isohko, vaan siksi, että kansa kertoi jättiläisen olevan siihen haudattuna.
Kauniina talvisina, päivinä, hyvän rekikelin ollessa, kerääntyi kyläkunnan tytöt ja pojat sinne laskemaan mäkeä, sillä se oli parhaita kelkkamäkiä koko seurakunnassa. Joinakuina iltoina, kun kuu paistoi ja tähdet vilkkuivat taivaalla, oli siellä semmoisia ihmisparvia, että ei maassa mointa. Kelkka kelkan perästä kuin silloin hurisevalla vauhdilla alas tuon korkean mäen kupeita myöten ja pojat melusivat ja huusivat täyttä väkeänsä. Kyllä kymmenenkin hevosta olisi semmoinen melu saanut pillastumaan, jos joitakin matkustajia olisi sellaisina iltoina tielle sattunut.