"Kyllähän minä sen hyvinkin tiedän", vastasi Fredrik nauraa virnistellen. "Hän tahtoi eilen minua matkaansa Roobin pojan saarelle, joka on metsässä, sanoi hän, ja sitte hän tahtoi minua Perjantaikseen, sanoi hän, mutta en minä rupea, sanoin minä."
No nyt tiesi isä, missä minä olin ja rauhoitti sekä äitiä että sisaria, tuumien, että minä kyllä tulisin sieltä kotiin, kun minulle tulisi nälkä. Kuitenkin hän lähetti Fredrikin etsimään minua ja ulohtaalta salaa katsomaan,, mitä minä puuhailin, ynnä samalla pitämään huolta, että minulle ei mitään vahinkoa tapahtuisi.
Sillä välin oli minulla kylliksi työtä kantaessani kokoon varpuja ja oksia majakseni; ja voinpa vakuuttua, tehneenikin työtä koko aamupuolen päivää oikein otsani hiessä. Lähempänä puolta päivää aloin tuntea itseni nälkäiseksi ja, sehän oli, niinkuin ollakin piti. Minä otin pistoolin olalleni ja lähdin ampumaan jotakin metsän otusta. Otuksen löysinkin koht'sillään. Minä näin nimittäin oravan, joka, tavattomalla notkeudella ja ketteryydellä hyppeli puusta, toiseen. Mutta mitenkäs minä olisin saattanut sitä ampua, kun ei ampumakaluni ollut panoksissa. No mitäs siitä — minä sain etsiä sitte ravinnokseni joitakuita kookospähkinöitä, mutta ainoat hedelmät, joita löysin, olivat männyn ja kuusen käpyjä, eikä niistä ollut mitään, varsinaista, ravintoa, nälkäiselle vatsalleni. Ei — voi, eivät ne kelvanneet mihinkään!,— ja yhä kovemmaksi kävi vaan minun nälkiini. Iltapuolella päivää ei minulla enää ollut muuta neuvon, kuin ruuhella purjehtia kohden kotiani. Juuri kuin olin tehnyt sen päätöksen, pilkistivät päivän säteet puiden lomitse ja niiden valossa näin minä etäämmällä ihmisolennon. Se oli tuo kunnon Fredrik, joka, rannalla seisoen, piti minua silmällä. Juuri kuin työväkeä soitettiin pois päivän työstä, saavuin minäkin kotiin. Oi miten minua nyt hävetti, kun sekä isä että sisaret ilvehtivät minulle!
"Ohoh", virkkoi isäni, "luullakseni on se herra Roobin poika. Kuinkas siellä asumattomalla saarella nyt voidaan? Siellä kai oli runsaasti metsän riistaa, kookospähkinöitä ja kaikenlaista muuta hyvyyttä?"
Minä pyysin vehettäni anteeksi ja itkin katkerasti tilaani. Äidille uskoin vielä senkin, että muun hyvän lisäksi olin kovin nälissänikin.
Jokunen päivä sitä ennen olin sanonut, että lipeäkala ja piimämaito olivat huonointa ruokaa, mitä minä tiesin, mutta arvatkaas, mitä nyt sain nälkäni tyydyttämiseksi? Niin, ison lautasellisen hapanta piimää ja palan kovaa leipää minä sain.
Piimä maistui parhaalta kermalta ja leipä sitte — ei vasta leivotut piparikakut olleet koskaan paremmalta maistuneet. Minä söinkin itseni kylläiseksi ja tahdon vaan lisätä, että minulle ei enää milloinkaan tullut halua olla uudestaan olevinani Roobin poikana jollakin asumattomalla saarella.
Kahdestoista Luku.
Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle. Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus viheriäisellä nurmikolla.
Isälläni oli ollut montakin koiraa, mutta Vahti oli niistä eräs nimeltään. Se oli karvaltaan ruskea ja sillä oli viisaan, näköiset silmät päässä. Se oli tavattoman hyväsävyinen ja kiltti koiraksi.