Neljännesmiehen Fredrikillä oli vanha ratsumiehen pistooli, joka aikoinaan oli ollut rusthollin ruotumiehen omana, mutta nyt oli joutunut raakiksi ja vanhaksi. Ei ollut enää jälellä kuin puoli lukkoakaan. Sen vuoksi menin minä hänen luoksensa tiedustelemaan, enkö saisi lainaksi hänen pistooliansa ja samalla ilmoitin hänelle suuret aikeeni, ynnä vielä kysyin, eikö hän rupeaisi yhteen tuumaan ja olemaan "Perjantaina" minulle? —. Pistoolin sain lainaksi sillä ehdolla, että, koulun taas alettua, viitenä päivänä antaisin hänelle osan eväänä olevista riehtiläkakuistani, mutta muutoin ei hän tahtonut "Perjantaiksi eikä Lauantaiksi ruveta", niinkuin sanansa kuuluivat. Asia oli sillä päätetty; minä lupasin hänelle riehtiläkakkuja ja niin sain hänen pistoolinsa. Nyt oli vaan temppu siinä, miten päästä metsään niin, että ei kukaan näkisi minua. Monta kertaa minä heräsin yöllä noustakseni ylös ja rientääkseni ulos metsään, mutta oli aina vaan liian aikaista vielä. Viimein kuitenkin näkyi päivän koi taivaan rannalla. Alkoi niin päivä ruskottaa ja kirkas reunus ilmestyi itäpuolelle näköpiiriä. Minä hypähdin ylös ja hiivin ulos niin hiljaa, kuin suinkin, että en liikkuessani herättäisi ketään. Varsinkin pelotti minua se, että jos lastenhuoneen kylkeisessä nukkuva isä herää, niin kaikki minun suurisukaiset aikeeni haihtuvat silloin, kuin savu, tyhjiin. Hän ei kuitenkaan herännyt. Minä astuin sukkaisillani, saappaat kainalossa, siksi kuin pääsin ruokasaliin. Siellä varustin minä itselleni pari voileipää, otin pistoolin olalleni ja lähdin tuona varhaisena aamuhetkenä alas joelle.
Aivan oikein! Tuossahan rannalla oli ruuhi sidottuna kiinni puuhun. Minä irrotin sen, hyppäsin siihen ja keinuin kohta joen rasvatyynellä pinnalla. Ei ollut kuin muutamia syliä matkaa vastapäiselle rannalle ja siellä leveni eteeni metsä, minun "asumaton saareni", jossa toivoin saavani viettää monta rattoisata hetkeä ja olla monessa muistettavassa seikkailussa.
Oli mitä ihanin aamu. Päivän säteet kimaltelivat, joka ainoassa kastehelmessä ja kaikki hämähäkin verkot, jotka yöllä olivat luokseen vetäneet tuhannen tuhansia kastepisaroita, hehkuivat ja hohtivat, kuni kaikkein kalliimmat timanttikoristeet. Laulurastas liritteli tuuheissa puissa kilpaa ilmassa kiitelevien kiurujen kanssa, hyönteiset surisivat ja, muurahaiset olivat jo täydessä työssä. Hiljainen tuuli kulki huokaillen kuusen oksien välitse ja haapojen lehdet vapisivat niin vienon suruisesti. Loitompaa metsästä kuului käen kukunta ja kuta kauemmas kulin tuota mutkittelevaa polkua sitä selvemmin kuulin yksinäisen metsäpuron hiljaisen lorinan kivien välistä.
Minulla oli sangen hauska tuolla yksinäni. Perhoset ja päivänkorennot lentelivät ympärilläni ja kukkia kasvoi puron rannoilla. Aurinko, ilma, kukat ja hyönteisten iloinen kesä-elämä ilahduttivat mieltäni. Minä nautinkin onneani täysin siemauksin. Viimein tuli minulle kuitenkin nälkä ja minä istahdin mättäälle syömään kahta voileipääni. Hyvän ruokahalun avulla ne pian katosivatkin käsistäni. Aterian perästä piti minun ryhtyä majan hankkimispuuhiin. Minä rupesinkin kantamaan kokoon varpuja ja sammalia ja, olin täydessä toimessa laittaakseni itselleni oikein mukavan olinpaikan asumattomalla saarellani.
Mutta kotonakos vasta oli melu noussut, kun oli herätty ja nähty minun kadonneen teille tietämättömille.
Isä oli huomannut heti minulla: olleen taas jonkun uuden vehkeen mielessä. Hän oli nähnyt Roobin poika Kruusen pöydälläni ja aavisti heti minun koettavan, olla uutena Roobin poikana. "Kyllä me parannamme hänet tuosta seikkailuhalustansa. Hän on varmaan juossut johonkin neljännesmiehen poikien kanssa", oli isä tuumaillut.
Samassapa sattuikin Fredrik tulemaan meidän kartanolle.
"Fredrik, oletko sinä tänään nähnyt meidän Kallea?" oli isä kysynyt.
"En", oli Fredrik vastannut lyhyesti.
"Etkös sinä tiedä, missä hän mahtanee olla? Hän on jo aamusella varhain mennyt menojaan, emmekä tiedä, missä hän mahtanee ollakaan."