"Kiitoksia paljo", vastasin minä ja kumarsin, niinkuin hyvästi kasvatetun pojan aina, on tehtävä, kun hänelle jotakin hyvää tarjotaan. Me menimme siis Erkin huoneesta ruokasaliin. Minä istuin Erkin ja hänen isänsä välissä. Voileipä, toisensa perästä meni menojaan siinä ja sitte annettiin minulle kuppi lämpöistä teetä, johon pantiin sokeria ja kermaakin.
Aivan puhdas liina oli pantu pöydälle ja minua pelotti, että minulta ehkä läikähtäisi joku tippanen sille. Kaikki kuitenkin kävi onnellisesti alussa, mutta sitte ojensin minä käteni pöydän yli korppukoriin, jolloin takiani sattui teelusikkaan. Sen olin jättänyt kuppiin seisomaan ja yht’äkkiä se kaatoikin kupin, jonka sisällys silmänräpäyksessä levisi tuolle puhtaalle pöytäliinalle. Minä istuin kuin kivettyneenä pidellen kuppia kädessäni. Niin, se oli tyhjä ja tee oli pöydällä muodostaen sille "ruskean kellertävän järven, jota ympäröivät valkoiset rannat, niinkuin joskus syystalvella saa nähdä, kun sataa lunta sulan veden aikana. Erkki naurahteli ja kaikki tytöt seurasivat hänen esimerkkiänsä. Se oli minusta sydämettömästi tehty, että he voivat nauraa onnettomuudelleni. Sen vuoksi poskeni sekä punastuivat että vaalenivat vuorotellen. En toki kuitenkaan ruvennut itkemäänkään, sillä eihän se olisi sopinut kaikkien noiden tyttöjen nähden.
"Mitä se on?" kysyi rouva Ekonen, joka ei ollut nähnyt minun vahinkoani, vaan näki kaikkien lastensa nauraa hykertävän.
"Voi katsokaas! miten minä olen pilannut puhtaan pöytäliinanne", puhkesin minä sanomaan itku kurkussa.
Rouva Ekonen kuitenkin hymyili vaan ystävällisesti ja lohduttaen minua sanoi, että se ei ole mitään vaarallista: "Tiedäthän, että pöytäliina voidaan pestä ja tulee yhtä puhtaaksi taas", kuuluivat nuo rohkaisevat sanat. Kyllähän hän oli minusta hyvin hyvä, kun ei torunut minua eikä käskenyt pois pöydästä, mutta kuitenkin olin minä koko lailla masennettuna.
Rakennusmestari itsekin arveli, että pilkku pöytäliinassa ei merkitse paljoa, mutta pilkku luonnonlaadussa ja syntitahra sydämessä oli hänen mielestään jotakin paljon vaarallisempaa. Rouva Ekonen olisi antanut minulle toisen kupin teetä mutta minä ilmoitin nöyrimmästi ja, ilmoitin, että en jaksanut enää juoda. Voileivät saivat myös olla nyt paikoillaan ja minä olin iloinen, kun sain lähteä kotiin. Joskin olin tullut kylään jokseenkin röyhkeänä, niin menin kotiin sitä enemmän nöyryytettynä, ja kuluipa sitte aikaa, kotveroinen ennen, kuin taas kävin ystäväni Erkin luona.
* * * * *
Oli kesäluvan aika. Koulu oli loppunut, tutkinto kunnialla kestetty ja minä olin, hyvästä käytöksestäni koulussa saanut isältäni palkinnoksi Roobin poika Kruusen, tuon ihmeellisen ja miellyttävän kirjan hänen seikkailuistaan asumattomalla saarella. Sen kirjan luin minä moneen monituiseen kertaan läpi, enkä milloinkaan väsynyt noihin jännittäviin tapahtumiin. Päiväkausiin en ajatellutkaan mitään muuta, kuin Roobin poikaa ja hänen saartansa, ja yölläkin uneksin hänestä.
Onnellinen se, joka saisi olla ja elää samanmoisissa seikkailuissa! Se oli joka hetki minun pyrintönäni ja toiveenani. Mielikuvitus-kykyni työskenteli lakkaamatta keksiäkseen keinoja tuon tarkoitusperän saavuttamiseksi. Kun sitte ajan oloon kasvaisin isoksi, niin kirjoittaisin kertomuksen seikkailuistani ja antaisin, maailman tietää, mitä loistavia urotöitä olin tehnyt. Niin, eihän se olisi yhtään mahdotonta se!
Tuolla joen toisella puolen metsässä olin minä nähnyt polun, joka monissa mutkissa kierrellen, meni eräälle pienelle, kivien ja puunjuurien välitse lirisevälle, ruskeavetiselle purolle. Oli ihan varmaa, että siellä lähistössä jossakin oli joku pieni lähde, jos kohta minä en sitä ollut koskaan nähnyt. Sen viereen oli minulla aikomus rakentaa maja varvuista ja kuusen oksista ja siinä sitte viettää oikeata Roobin pojan elämää.