Me olimme kuitenkin saaneet nyt sen terveellisen opetuksen, että on parasta jättää rauhaan linnut ja niiden pesät. Sen päiväsen perästä ei meille koskaan johtunut mieleen hävittää linnun pesiä, joka onkin synti ja osottaa sekä ajattelemattomuutta että perin suurta mielen raakuutta. Niin hyvin linnut, kuin muutkin eläimet ovat Jumalan luomia olennoita, joita meillä ihmisillä ei ole mitään oikeutta rääkätä tai vahingoittaa, ja jotka jo muutoinkin saavat paljo kärsiä ihmisen tähden.
Jos tämän kirjan nuoret lukijat olisivat nähneet, miten kurjilta me näytimme pöllön pesään tekemällämme ryöstöretkellä, niin epäilemättä hekin olisivat oppineet siitä, niinkuin mekin, sen, että ei pidä konsaan mennä metsään eikä kedolle hävittämään linnun pesiä ja tappamaan niiden turvattomia poikasia.
* * * * *
Eräänä päivänä kutsuttiin minut vieraaksi perheemme hyvän ystävän, rakennusmestari Ekosen luoksi. Siellä oli minulla monta hyvää ystävää ja leikkitoveria. Helena tosin oli jo iso ja piti minua pienenä nalliaisena, mutta siellähän olivat hänen sisarensa Liisa, Anna, Sikke ja pikku Inkakin. Heidän veljensä Erkki oli kuitenkin tietysti minun kaikkein paras ystäväni. Hänestä pidinkin minä erittäin paljon.
"Hyvää päivää, kunnon veli!" tervehti rakennusmestari minua tullessani
Minä kumarsin niin kauniisti, kuin osasin, ja kerroin terveisiä kotoa.
"Kuinkas kotona voidaan?" kysyi rouva Ekonen.
"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasin minä ja pyyhkäsin käsiselällä otsaani. Minä olin näet hiessä, sillä olin juossut koko matkan. Minulle annettiin nyt iso voileipä, jonka päälle oli pantu juustovipale, ja se maistuikin erinomaiselta. Vielä sain lasin maitoa, jonka tyhjensin muutamilla kulauksilla.
Mukanani oli minulla pari hupaista kertomusta, jotka aioin lukea Erkille ja niin hyvin hänen isänsä kuin äitinsä ja sisarensakin istahtivat niitä kuulemaan. Mutta Helena ei tahtonut niitä kuulla, sillä hän sanoi sanomalehdissä lukeneensa, että minun kertomukseni olivat paljasta lörpötystä. Minä vastustin häntä innokkaasti ja selitin lopuksi, kun ei muu auttanut, että minä ymmärsin lasten juttuja paremmin kuin hän, koska olin vaan kymmenvuotinen ja hän jo kahdenkymmenen vanha. Sitte minä jatkoin lukemistani ja ystäväni kuuntelivat sitä. Mutta miten olikaan, pelkään mä ylpeyden hengen taas saaneen minut valtoihinsa; sillä itse mielestäni luin minä erinomaisen hyvästi ja selvään, ja niin sanoi rakennusmestarikin minun lukevan. Minäkös olin mielestäni jotakin!
"Eikös Kalle tahdo tulla meidän kanssamme saliin iltaruoalle", kysyi vihdoin tuo ystävällinen emäntä?