Kirkon ullakolle oli eräs pöllöperhe asettunut asumaan. Noita omituisia lintuja pidimme me, koulupojat, suuressa arvossa, Oli jotakin salaperäistä noissa yöpöllöissä, jotka olivat asettuneet kirkkopihaan asuksimaan ja ainoastaan öiseen aikaan lentää lekuttelivat sieltä ulos hakemaan ruokaa itselleen ja nälkäisille pojilleen.
Uteliaasti tirkistimme me aina ylös siihen reikään tahi oikeammin pieneen akkunaan, jonka sisäpuolella tiesimme pöllöjen olosijan olevan. Ei kumminkaan kukaan meistä uskaltanut kiivetä tarkemmin katsastamaan, mitä pöllöt oikeastaan toimittivat tuolla himmeävaloisella kirkon ullakolla.
Iso, vanttera tammi ojenti nikamaisia oksiaan aina ylös tuohon mainitsemaani reikään asti. Koulupojille, jotka olivat tottuneita kiipeämään, ei siis ollut lainkaan vaikeaa päästä sinne ylös. Kaikki olivat kuitenkin siksi pelkureita, jotta ei kukaan uskaltanut sinne ylös lähteä.
Minä ja kersantti Lundbergin poika, Viktor, arvelimme kuitenkin, että me emme ensinkään pelkäisi. Me kyllä voisimme kiivetä ylös ja muitta mutkitta ottaa pois kaikki pöllön polkaiset. Toiset pojat ivailivat meitä kerskailemisestamme ja tuumailivat, että "suuret sanat eivät suuta halkaise", mutta, jos olisi tositoimeen ryhdyttävä, niin tai rohkeutemme laita olla niin ja näin.
Semmoinen puhe tuntui meistä tietysti kovin loukkaavalta. Me emme voineet kärsiä sitä ja kysyimme sen vuoksi, uskaltaisiko kukaan lyödä vetoa siitä, että me yrittäisimme koetella sitä temppua. Pitkä Aaro, Räihälästä tarttui kiinni ehdotukseemme. Hän lupasi kymmenen puolen kopeekan nekkua palkinnoksi, jos kiipeisimme ylös ja toisimme sieltä yhdenkään pöllön, pojan kanssamme, mutta jos emme voisi sitä tehdä, pitäisi meidän kumpaisenkin antaa hänelle viisi nekkua. Eräällä vaivaistalon muorilla oli sellaisia herkkuja, joita hän itse valmisti ja piti kaupan koululapsia varten.
Päivällisluvan saatuamme, kiiruhdimme me syömään eväskoppiemme sisällystä ja sitte hyökkäsi koko joukko ulos kirkkopihaan.
Pöllön pesän ryöstäminen — kas siinä se suuri urotyö, joka oli toimitettavanamme ja luvattujen kymmenen nekun pienet paperitöttoröt kangastivat jo voittopalkintoina edessämme, paitsi sitä suurta kunniaa, jonka sellaisen sankarimaisuuden osoittaminen tuottaisi! Siitähän sitte puhuttaisiin koulussa koko lukukausi ja meitä, Viktoria ja minua, pidettäisiin oikeina sankareina.
Me rupesimme kiipeämään puuhun. Pian, joidenkuiden turhien yritysten perästä, pääsimmekin ylös oksille, sitte kävi kulku helpommasti, kuin olimme ensin päässeet kiinni tuohon paksuun runkoon, vaikka oli niin tavattoman vaivaloista saada siinä tukea käsille ja jaloille. Minä kiipesin edellä ja Viktor perässä. Minä olin päässyt jo ylös aivan reiän viereen ja Viktor seisoi alempana paksulla oksalla. Nyt ei ollut jälellä muuta, kuin ojentaa kätensä sisään ja tarttua pöllön poikiin kiinni, mutta siitä tulikin toinen meno. Suureksi kauhistuksekseni näyttäytyi näet itse koiraspöllö aukossa, siivet levällään, nokka auki ja terävät kynnet taisteluun kohotettuina. Sen isot, pyöreät silmät hehkuivat, kuin tuliset hiilet vihasta ja taistelun halusta. Oli ihan selvää, että ukko-pöllö tahtoi sanoa niin paljo kuin: minä opetan teitä, pahankuriset poikavekarat, pysymään siellä maassa, eikä häiritsemään ja kiusaamaan siivoja lintuja, jotka eivät teille ole mitään pahaa tehneet.
Arvattavasti en tarvitse mainita, miten kiire minulle tuli tekemään "kokonaista käännöstä" oksallani. Nyt sai niille kymmenelle nekulle käydä kuinka hyvänsä. Minä ajattelin ennemmin pitää, mitä minulla oli, ja säilyttää huolellisesti molemmat silmäni, jotka tuo vihastunut lintu olisi helposti voinut puhki noukkia.
Viktor seisoi, kuin kivettyneenä säikähdyksestä, mutta rauhoittui heti, kun näki ukko-pöllön vetääntyvän takaisin pimeään pesäänsä. Onnellisesti pääsimme me molemmat alas tammesta ja olimme iloiset, kun paljaalla säikähdyksellä olimme päässeet seikkailustamme.