Paperilapun jätin minä koulupöydälle siinä toivossa, että opettaja sen ehkä, minun pois mentyäni, siitä huomaisi.
Kun sitte huomenna tulin kouluun, kutsuttiin minut opettajan tykö ja minun piti hänelle kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Monta tarpeellista ja hyvää kehoitusta sain samalla häneltä, mutta minä sain häneltä kaikki anteeksikin; ja se oli minusta kaikista parasta.
* * * * *
Kaikki ihmiset pyrkivät ylöspäin maailmassa. Päätänsä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa tahtoo hiukan jokainen tulla. Se halu havaitaan jo lapsenkin sydämessä ja tulee ilmi hänen leikissäänkin. Sellainen mielihalu asui minussakin; minä tahdoin näyttää isolta, vaikka olin varreltani vähäinen. Kun en taitanut sisariani ja toveriani muulla tavoin korkeammalta katsella, tein minä niin kulkemalla puujaloilla. Ei kukaan usko eikä arvaa, miten iloinen minä olin, kun Blomqvist teki minulle parin sellaisia hyvin kaivatuita ja rattoisia kulkuneuvoja. En huoli kertoa kaikista niistä kuperkeikoista, joita sain tehdä ennen, kuin oikein opin puujaloilla kulkemaan. Minä olin kumminkin liiaksi ylpeä, antamaan kenenkään nähdä, miten vaikeata alku oli. Sen vuoksi menin pois takapihalle, joka oli avonainen paikka tallin ja navetan välillä, ja siellä pidin harjoituksiani. Eipä mennytkään pitkää aikaa, ennenkuin jo osasin vakavasti seistä mieluisilla puujaloillani. Sitte en enää kauemmin suinkaan kävellyt riihen ja tallin takalistolla. Ei — keskellä pihaa kävelin sitten ja "paappailin" hiekalla, kuin kurki suolla, Itse mielestäni olin minä koko mies ja niinpä luullakseni sisaruksistanikin. He seisoivat hämmästyneinä nähdessään, kuinka pitkiä askelia minä otin, kuinka taisin kompastelematta kääntyä ympäri tai seisoa yhdellä ja ojentaa toisen jalkani aina sivurakennuksen akkunoihin asti — niin vielä, miten helposti voin nousta ylös päärakennuksen portaitakin myöten. Itse Vahtikin, meidän nelijalkainen leikkikumppanimme, haukkua räventi sulasta ihastuksesta, tahtoessaan siten ihmettelyänsä julki lausua.
Miten ylpeä ja iloinen lienenkin itse ollut niin korkealle pääsemisestäni ja kuinka siskoni siitä lienevätkin, iloinneet, niin oli kuitenkin yksi, joka ei pitänyt semmoisesta ajatusteni suunnasta. Hänellä ei ole mitään sitä vastaan, että me lasten tavoin viattomasti iloitsemme ja olemme hilpeitä, mutta laupeudessaan ja rakkaudessaan tahtoo Hän säästää meitä täyttämästä sydäntämme itserakkaudella ja ylpeydellä. Hän tietää ylpeyden käyvän lankeemuksen edellä ja sentähden Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Tuonkin itseeni tyytymisen, jota tunsin taidostani, kun osasin kävellä puujaloilla, piti saada ansaittu rangaistuksensa.
Muutamana päivänä näin isän tulevan portaille silloin, kuin juuri olin tekemässä taidetemppujani pihalla.
"Isäpäs katsoo tänne; — odottakaapas niin saatte nähdä, miten hyvästi minä osaan kääntyä", huusin minä erittäin innokkaasti.
No, minä tein parastani ja toivoin saavani siitä ansaitun kiitoksen — silloin "pläiskis". Minä olin suullani maassa suu täynnä soraa ja haava otsassa, josta vuoti jotenkin runsaasti verta. Minä säikähdin kovasti nähtyäni verta käsissäni ja aloin itkeä. Äiti tuli ulos, vei minut lastenhuoneesen ja pesi siellä haavan, joka huomattiin olevan vähäpätöinen naarmu vaan. Kohta olin minä taas yhtä ripsas ja iloinen, kuin ennenkin, mutta lankeamisesta olin saanut sen tärkeän opetuksen, että ei ole kehuminen hyväksi, eikä halu herättää itsensä ihmettelemistä muissa tuota menestystä. Valitettavasti olen kuitenkin usein unhottanut sen opetuksen elämässäni, mutta joskus on se kuitenkin johtunut mieleenikin ja tehnyt minulle sangen hyvää. — Lankeamisestani sain pienen arven otsaani, joka on siinä vieläkin jälellä yhtä näkyvänä, kuin sekin, jonka kerran sain, kuin minun piti mennä äitini asialle; — siis kaksi arpea otsassa.
YHDESTOISTA LUKU.
Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee uusi Roobin poika Kruuse.