"Minä tiedän, mitä me teemme, pojat", lausuin minä, "me vieritämme pallon kouluhuoneen oven eteen, niin ei herra Eteläinen, huomenna kouluun tullessaan, pääsekään sinne sisään."
Minun esitystäni tervehdittiin oikein teräväpäisen miehen esityksenä, "Kalle Sarkkinen on nokkela poika", huudettiin minulle joukossa, ja pitemmittä miettimisittä tottelivat toverit minun käskyjäni, kun minä, tosin päätäni toisia lyhempänä, mutta oikea käsi ylös ojennettuna ja suu täynnä vallattomia, kopeita sanoja, seisoin käskyjä jakelemassa heille.
Muutamissa silmänräpäyksissä oli työmme tehty. Lumipallo oli aivan koulun ovessa kiinni ja hetkisen urostyötämme katseltua, poistuimme me kukin kotiimme.
Minulla ei kuitenkaan ollut yhtään hyvä olla. Vähitellen tulin minä tuntoihini ja heräsin järkeeni jälleen. Enkö ollut tehnyt väärin vietellessäni kumppaniani vallattomuuteen, josta opettaja täydellä syyllä pahastuisi heihin? Ja muutoinkin, miten pahasti olin menetellyt hankkiessani harmia hänelle, joka aina oli minulle ollut niin perin hyvä!
Sinä yönä en voinut rauhallisesti nukkua, vaan uneksin hirveän suurista lumipalloista, jotka tukahduttivat minua ja piirittivät koko talomme niin, että jouduimme lumeen elävinä haudatuiksi.
Kun aamulla heräsin, oli jo lumirekeä vedetty ja tiet saatu taas tallettavaan kuntoon. Pakkanen oli yöllä tehnyt lumen kovaksi ja jäätyneeksi. Nyt hohti ja helotti se päiväpaisteessa, kuni kalliimmat hohtokivet, mutta minun murheellista mieltäni ei sinä aamuna mikään ilahduttanut. Tosiaankin raskailla askelilla kulin minä kouluun, peläten kohdata sekä kumppania että opettajaa, vieläpä sitä suurta lumipalloakin: Minä pidinkin asiaa paljon suurempana ja työläämpänä, kuin se todella oli. Kouluun kulkiessani kuvailin nimittäin mielessäni, että opettaja ja kaikki neljäkymmentä kumppaniani seisoisivat neuvottomina koulun oven ulkopuolella ja että täytyisi kutsua koko kylän miehinen väestö lapioimaan pois tuota suunnatonta lumijoukkoa, joka yöllä oli vielä ehkä kylmänyt kovaksi — oikeaksi jäävuoreksi. Kovasti sykki sydän rinnassani kaikkea tuota tuumiessani ja itku oli ihan lähellä. Minä vapisin pelosta, mutta mitä näen minä perille päästyäni? Ei näkynyt opettajaa, ei poikia, eikä mitään kylän väkeä. Olipa vielä iso lumipallokin kokonaan kadonnut. Minä hengitin helpommin ja hiivin hiljaa sisään kouluhuoneesen.
Useimmat pojat olivat jo tulleet ja istuivat, tavallisuuden mukaan, paikoillaan ääneen läksyjänsä lukien. Herra Eteläinen oli myöskin jo saapunut ja istui tyynenä ja vakavana paikoillansa opettajan istuimella. Kaikki meni tavallista menoansa. Aamurukouksen perästä alkoi tavallinen koulutyökin, enkä minä kuullut sanaakaan koko tuosta onnettomasta lumipallosta. Omatuntoni todisti kuitenkin minun tehneen väärin, enkä sentähden voinut olla levollisena enkä iloisena.
Lumipallo ei enää ollut koulun oven edessä, kun herra Eteläinen oli sen itse muutamilla voimakkailla lapion iskuilla hajoittanut ja syrjään heittänyt, mutta se oli kuitenkin jälellä painamassa omaatuntoani ja jäähdyttämässä sydäntäni. Voi, minä olin alakuloinen ja suruissani koko pitkän pituisen päivän! Mielelläni olisin astunut esiin ja tunnustanut kaikki, tunnustanut vietelleeni toiset pojat tekemään sen, jonka olivat tehneet, mutta minua hävetti tehdä niinkin. Sen tähden ryhdyin minä toiseen keinoon. Minä repäsin kirjoitusvihostani paperilapun ja kirjoitin sille:
"Herra Eteläinen ei ehkä tiedä, että minä se olin, joka narrasin pojat vierittämään lumipallon oven eteen. Mutta minä se olin ja olen siitä hyvin pahoillani.
Kalle Sarkkinen."