Kymmenes luku.
Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean suulleni niiltä.
Oli satanut runsaasti lunta. Teitä ei voitu ollenkaan kulkea, Tuhkatiheässä oli aitovierillä korkeita nietoksia, Ainoastaan muutamia isoimpia poikia, jotka asuivat lähellä koulutaloa, pääsi kouluun sinä päivänä. Vanha ystävämme, opettaja Eteläinen, antoikin meille sen vuoksi aikaisin luvan sinä päivänä, että ehtisimme kotiin ennen pimeätä.
Meillä ei kumminkaan ollut yhtään halua toisistamme erota, kun oli niin ihmeen ihana talvinen ilma. Koko maa oli kääriintynyt mitä kauniimpaan nuoskaan lumivaippaan. Puut ja pensaat upeilivat koreissa huurrepuvuissa, jotka kimaltelivat somasti heikossa päiväpaisteessa ja me, pojat, iloitsimme talven kauneudesta ja tunsimme itsemme elähdytetyiksi ilosta ja elämän halusta.
"Emme me nyt vielä eroa toisistamme, emmekä kotiin lähde. Pojat, niitä me rupeaisimme tekemään?" kysyi Antti Vuorinen.
"Ruvetaan sotasille", vastasi Jussi Kallio ja hänen ehdotuksensa hyväksyimmekin kaikki yksimielisesti. Heti oli pieni joukkomme hajonnut kahteen vihollisparveen toisiansa vastaan. Lumipallot kiitelivät ilmassa, kuin pommit ja kranaatit ja sattuivat aina johonkuhun jommassa kummassa vihollisleirissä. Se oli raitista ja hauskaa menoa, mutta väsyyhän sitä viimein hupaisimpaankin leikkiin. Sota loppui, eikä kumpikaan sotaa käyvistä valloista voinut omistaa itselleen voittoa.
"Nyt minä luulen, että tallustelemme kukin kotiinsa, ennenkuin tulee pimeä", esitteli Aukusti Vesterinen, mutta Fredrik hänen veljensä oli toista mieltä.
"Tiedättekös pojat mitä", huusi hän! "Tehdäänpäs lumesta maapallo."
"Maapallo lumesta, hurraa — eläköön!" riemuitsivat kaikki pojat ja kohta pantiinkin päätös toimeen. Alettiin miehissä vierittää pientä palloa nuoskassa lumessa. Se kasvoi kasvamistaan ja tuli lopulta niin isoksi ja raskaaksi, että emme enää jaksaneetkaan sitä vieritellä. Nyt nousi kysymys, mitä me vielä tekisimme suurella maapallollamme. Useampiakin esityksiä tehtiin.
Muuan esitti, että sitä käytettäisiin etuvarustuksena lumisotaa jatkettaessa; toinen tahtoi siitä tehtäväksi Grönlantilaisen lumituvan; kolmas esitti, että siitä tehtäisiin kuva- eli muistopatsas. Se tulisi olemaan patrooni Enbergin näköinen, tuon, jolla oli viinapolttimo ja joka oli niin paksu, jotta hätäimesti sopi sisään kirkon sakariston ovesta. Viimein tein minäkin esityksen. Se oli huonoin kaikista, mutta hyväksyttiin kuitenkin huudolla ja riemastuksella, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta, jolloin huono ehdotus on saavuttanut suurimman suosion.