Hetkisen turhaan koetettuani kalastusta, tunsin itseni nälkäiseksi ja otin voileivän syödäkseni, mutta samalla kuitenkin jatkoin onkimistani. Niin seisoin leipä suussa, onki vedessä, kunnes innoissani olin siirtynyt ihan jyrkänteen äyräälle. Kaukaa en kuitenkaan pysynyt tuossa täperässä asemassani, vaan kadotin tasapainon ja samassa tuokiossa olin jo nenä edellä ja sääret ilmassa, tuolla alhaalla vedessä.
Luulin silloin viimeisen hetkeni tulleen. Sain vettä "henkeeni" tahi, niinkuin me pojat sanoimme — kylmän ryypyn, niin, että en voinut vetää henkeänikään vapaasti.
"Hik, hik, hik" imin minä ilmaa, hengittääkseni, ja sorikoin sekä käsillä, että jaloilla pysyäkseni pinnalla. Onneksi ei siinä ollutkaan kovin syvä, joten minä voin vähitellen kontaten marria taas kuivalle maalle. Voitte arvata, että jyrkkää törmää myöten minun ei ollut juuri helppo päästä ylös.
Tunsin olevani oikein perin pohjin kuritettu tottelemattomuuteni tähden. Minä käydä lörkyttelin kotiin, täyttä kurkkua itkeä kollotellen ja vettä valuvat vaatteeni olivat ruumiissa kiinni. Vielä en muistanut ottaa mukaani lasipurkkia enkä voileipiä, enämpää kuin onkirustinkianikaan. Korean hattunikin olin hukannut purossa pyöriessäni. Kurjan näköinen mahdoin olla kovin, kuin itkien, ryvetetyissä vaatteissani, saavuin kotiin viimeinkin.
Mikä eroitus ulkomuodossani sen välillä, mimmoisena olin lähtenyt kielletylle retkelleni, ja sen, jommoisena siltä, kovakorvaisuudesta kuritettuna palasin takaisin!
Jos me voisimme silmillämme nähdä sisällisen ihmisemme, niin kyllä huomaisimme yhtä suuren eroituksen joka kerta, kuin olemme tehneet jotakin sellaista, jota Jumala on kieltänyt. Senpä takia onkin vallan tärkeää aina rukoilla Jumalalta armoa ja voimaa olemaan varuillaan kaikkea tottelemattomuuteen, kiusausta vastaan.
On tarpeetonta mainita sitä, mitä minulle tapahtui isän kotiin saavuttua.
* * * * *
Kouluaikanani oli aivan tavallista, että me laskimme talvella mäkeä kelkalla ja suksillakin mitä jyrkimmistä mäistä. Me emme kuitenkaan tyytyneet mäkiin semmoisinaan, vaan laitoimme niihin vielä ladulle suuria, korkeita hyppyriäkin. Sitte tarttui meitä aina joku kahdeksan, jopa kymmenenkin, poikaa yhteen kelkkaan tahi rekeen ja niin sitä mentiin, hurjan huimaavaa vauhtia alas mäestä. Kun kelkka joutui hyppyriin, josta sen piti mennä ylitse, kohosi se ylös ja hyppäsi hyvän matkaa ilmassa ja sitte, maahan pudotessaan sai se "aika täräyksen", ennenkuin matkaansa jatkoi. Jotkut meistä jaksoivat pysyä kelkassa, toiset jäädä repsahtivat lumelle ja väliin loukkasimmekin pudotessamme oikein tuntuvasti itseämme. Yhtä hauskaa se kuitenkin siltä oli, eikä kukaan sellaisissa tapauksissa tohtinut ruveta "tillittämään", jos kaatuminen olisi kuinkakin koskenut. Se joka sellaisissa leikissä olisi alkanut itkeä, olisi kyllä "nimensä kuullut".
Kesäiseen aikaan oli meillä muita vehkeitä, jotka olivat ainakin yhtä vaarallisia. Hiljainen, kukkien keräileminen tai marjojen poiminta; metsässä ja kedoilla käveleminen; heinissä peppuroiminen ja muut semmoiset eivät näet olleet läheskään riittäviä huvituksia meidän vilkkaille sieluillemme. Provastilan syöttöhakaan päästiin veräjäportista, joka oli niin tehty, että se itsestään, omasta painostaan, meni kiinni. Sen portin kanssa oli meillä paljo puuhaa välitunneillamme. Oli erittäin hupaista kiikkua sillä, vaikka sen saranoille ei tuo temppu ollut yhtään terveellistä. — Lakki kädessä huusin ja hurrasin minä, kun portti, minun ja neljän toverini kanssa, meni kiinni, mutta heti olimme me nenällämme maassa niin, että portin patsaat naksahtivat vaan. Seuraavana päivänä olimme toki valmiit taas uudistamaan samaa leikkiä portin kanssa.