* * * * *
Isä oli kieltänyt minua yksinäni menemästä alas puron rannalle uimaan ja kaloja onkimaan. Muutamista kylän pojista ja muistakin oli nimittäin ihmeen hauskaa useampia kertoja päivässä, varsinkin lämpimänä kesä-aikana, pulikoida vedessä. Tosin me useimmiten, vedestä noustuamme, näytimme vilusta sinisiltä ja värisimme niin, että hampaat suussa kylmästä kalisivat, mutta hetkisen kuluttua olimme jo taas valmiit veteen hyppäämään.
Siitä ei isä pitänyt ja sen tähden hän kielsi minua menemästä purolle, jos ei hän itse taikka joku muu talon vanhemmasta väestä ollut mukana.
Vieläkin jyrkemmäksi kävi tuo kielto sitte, kuin sisar Lotta eräänä päivänä oli mennyt purolle, naapurin tytölle näyttämään, mihin kohti meidän vanha uskottu palvelijamme Maija-Stiina oli upottanut muutamia kissanpoikia. Lotta näet putosi silloin itsekin puroon ja oli hukkua siihen. Jollei isä, erityisestä Jumalan sallimuksesta, olisi silloin salin akkunasta sattunut näkemään Lotan putoamista veteen, niin olisi hän varmaankin sinne jäänyt, sillä puro oli hyvin syvä. Isä riensi siis rannalle, heittäytyi veteen ja sai tytön pelastetuksi.
Siitä hetkestä saakka kiellettiin meitä vielä entistä ankarammin oleksimasta rannalla, jos ei vanhempia ihmisiä ollut saapuvilla.
Joku aika tuon Lotalle sattuneen ikävän seikan perästä, oli isä taas poissa kotoa, jollakin virkatoimella naapuripitäjäässä.
Lotan seikkailun aikana saamani, tuntuvammat mielenliikutukset olivat jo vilkkaasta mielestäni suurimmaksi osaksi haihtuneet, enkä minä enää tarkoin muistanut isän kieltoakaan. Ajatuksissani kuvailin minä elävästi; miten hauskan päivän saisin viettää rannalla kaikkien niiden särkien ja ahvenien kanssa, jotka aioin onkimalla saada alempaa purosta, jossa se jo jokena juoksi. Sitä varten otin minä kiinni koko joukon kärpäsiä ja onkilieroja syötiksi. Kaikki nuo särkien ja ahvenien herkut panin minä talteen pieneen lasipurkkiin, ja omaan lukuuni laitoin nyyttiin moniaita voileipiä.
Sillä tavoin hankkiintuneena ja varustettuna pitkällä ongenpahlaimella, lähdin minä matkaan "ahvenpaikalle", joka oli jyrkkä paikka rannalla. Sen kohdalla sanottiinkin asuksivan ahvenia oikein kosolta.
Paikalle päästyäni panin viereeni voileivät ja kopan, jossa ne olivat ja joka tietysti olisi kaloja kukkurapäänä minun onnistuneelta kalastusretkeltä kotiin palatessani. Toiselle puolelleni panin lasipurkin kärpäsineen ja matoineen ja panin onkeni reilaan. Kalaraukat, nyt olin minä paneva toimeen hirmuisen hävityksen heidän seassaan!
Minä panin ensin kärpäsen koukkuuni ja heitin siiman veteen. Kohosta päättäen näytti siltä, kuin jo olisi kala nykinyt ja minä vetäsin ongen ylös kaikin voimin, mutta eihän siinä mitään ollut. Kärpänenkin oli ihan koskemattomana asemillaan. Minä heitin ongen uudestaan alas — niin nyt; nyt se nyki ihan varmaan. Koko koho katosi syvälle veden pinnan alle ja minä vetäsin ongen ylös, kärpänen oli poissa, mutta onki tyhjänä — ei kalaa pientäkään!