"No, mitä sinä tahdot?" kysyi Lotta.
"Nyt minä tahdon leikkiä tohtorisilla, rupeathan sinä isäksi ja olet sairaana?"
"Voih, miten tuhma sinä olet Kalle! Minunhan pitää tietysti olla äitinä."
"No, mutta kukas se sitten on isänä — en suinkaan minä saata olla samalla kertaa sekä tohtorina että isänä?"
"Otetaan joku nukki, sehän sopii ihan hyvästi."
"Sinunpa nukkesi ovat kaikki tyttöjä", intin minä vastaan.
"Ei se tee mitään", sanoi Lotta, "me panemme peitteen Jagellonikan päälle. Se on isoin kaikista ja sillä on samanlainen tukka, kuin isälläkin — ja sitte me otamme minun pienen rottinki-tuolini vuoteeksi; — saatpas nähdä siitä tulee, siitä tulee hyvä." Niin sanoen juoksi Lotta nukkekaapille ja otti Jagellonikan käsille ja laittoi sille tilan rottinki-tuoliin. Sitte kuuristui hän nuken ylitse aivan, kuin oli nähnyt äidin kuuristuvan isän vuoteelle ja näytti silloin niin surulliselta, kuin suinkin ajatella voi. "Voi jospa lääkäri tulisi nyt pian! Oi kuinka kauan se tohtori nyt tänä päivänä viipyykin", huokaili hän ja pani pienen päänsä kallelleen.
Samassa tulin minä tohtori Lundina, isän suuri hattu takaraivalla ja hänen sateenvarjonsa kainalossa.
Lotta viittasi sairaasen nukkeen ja minä lohduttelin häntä samoin, kuin tohtori Lund äitiä. "Hyvä rouva Sarkkinen, toivokaamme parasta." Minä koettelin Jagellonikan valtasuonta ja näytin niin viisaalta, kuin taisin. "Oojaa, minä luulen pahimman nyt jo olevan ohitse", sanoin minä. "Täydellisellä hiljaisuudella ja tarkalla ravintojärjestyksellä tulee kyllä kaikki taas hyväksi. Olkaa huoletta, rouva Sarkkinen ja — muistakaa vaan ruokalusikallinen joka toinen tunti, mutta jos hän nukkuu, niin ei tarvitse herättää. Ennen kaikkea hiljaisuutta. Lapset täytyy pitää etäällä hänestä."
Isä oli sairaana enempi kahta kuukautta — niin hän, — mutta Jagellonika oli sairaana, rupesi paranemaan ja parantuikin taas tunnissa tai parissa, vaikka leikissä me sitä pidettiin sitäkin kahtena kuukautena.