"Jaksatko sinä vetää sekä rattaat että Lotan?" kysyi isä istuessaan pylväskatoksessa portailla.
"Kyllä isä; jaksan, kuin ei mitään, eikä se tunnu yhtään raskaaltakaan. — Katsopas vaan isä, ja niin juoksin minä taas aika kyytiä kehän ympäri.
"Mutta tietääkös isä", jatkoin minä, "minä jaksan vetää rattaat, — vaikka niissä on Lotta, Elsa ja Joonas yht'aikaa sisässä."
"Etpäs jaksakaan", arveli isä, "vaan kerskailet tyhjiä, poikaseni."
"Isä ei usko. — Tahtooko isä sitte nähdä! Lotta istupas vaunuihin — istu sinä keskellä, näetkös; — ja sinä Elsa tuossa takana ja pikku Joonas edessä. Nyt sinä olet ajajana Joonas."
"Niin Joonas on ajajana", soperteli pikku mies helisyttäen oikein toimessaan läkkipeltistä helistintään.
"Katsokaas nyt isä", huusin minä riemuten ja tartuin kaksin käsin aisaan kiinni. Kävihän se joitakuita askelia, mutta äkkiä kuului raksaus ja minä lensin selälleni hyvän matkaa, aisa ja etupyörät perässä. Takapyörät jäivät paikoilleen, mutta Lotta ja Joonas suistuivat nenälleen pihamaahan samalla, kuin Elsa putosi takaraivalleen tantereesen.
Sitte kesti kotvaseksi itkua ja valitusta, vaikka ei kukaan meistä juuri vammoja saanut.
Muutamana päivänä tuli suuri suru meidän kotiimme. Isä vilustui eräällä virkamatkalla ja tuli siitä sangen sairaaksi. Minä muistan sen vallan hyvin. Päivä oli 29 päivä Tammikuuta 1839 ja silloin raivosi mitä hirvein myrsky, jota miespolviin oli nähty. Isäni sai aivokuumeen ja häilyi elämän ja kuoleman välillä monta monituista viikkoa. Lääkäriä käytettiin hänen luonaan kolmasti viikossa. Äiti istui ja itki päiväkaudet. Se oli synkän surullista aikaa ja kaikki oli surullista ja hiljaista meillä. Me lapset emme edes pitkiin aikoihin saaneet mennä sairaan isämme huoneesenkaan. Vasta sitte, kuin isä oli tuntuvasti paranemaan päin, saimme me käydä tervehtimässä häntä. Kuitenkin minä tyystisti tarkastelin lääkäriä ja kaikkia hänen liikkeitänsä, joita sitte leikeissämme koetin jälitellä.
"Lotta kuules!" huudahtin minä yhtenä päivänä.