"Mutta Tapper, minunhan piti saada tänä päivänä tietää jotakin; kuinkas on sen asian laita?" kysyin minä kärsimättömästi.
"Niin, niin jahah — se on totta se. Voithan katsoa tuonne panokodan katolle, kun sisään menet."
"Panokodan katolle!" huudahdin minä ja riensin tallista, kuin pyssystä ammuttu.
Mutta mitäs minä näinkään? Tuo verraton Tapper! Hän oli erityiselle panokodan harjalle tekemälleen telineelle asettanut kaksi hullunkurista ukkoa, jotka tuulen käydessä neljään pieneen siipeen, pienen tuulimyllyn tavoin pyörivät ympäri ja sahasivat kaikin voimin.
Toinen ukoista veti sahan ylös, toinen alas. Minä olin sanomattomasti mielissäni, juosta kipasin sisään ja huusin niin, että olisi kaikkien eteeni sattuneiden tärykalvojen luullut halkeavan: "Lotta, Elsa, Joonas! Tulkaas katsomaan, niin saatte nähdä jotakin hirmuisen hauskaa, jonka minä olen saanut nimipäivälahjaksi Tapperilta." Kaikki hyökkäsivät ulos lumeen, seisoivat ja töllistelivät ukkoja silmäillen siksi, kuin nenänpää oli punainen jokaisella.
Me tulimme siinä yksimielisesti siihen päätökseen, että Tapper oli kunnollisin renki auringon alla ja nuo molemmat ukot pysyivät kauan keskustelun aineena sekä meillä että naapurin lapsilla.
* * * * *
Tapper teki minulle vielä toisella kertaa nelipyöräiset rattaatkin. Rattaiden yläpuoli oli oikeastaan vanha kynttilälaatikko, mutta pyörät olivat ihan oikeat pyörät napoineen ja puolapuineen juuri, niinkuin isänkin suurissa rattaissa. Itse napoja ei Tapper kuitenkaan osannut tehdä, sillä ne olivat sorvattavat, mutta ukko Helenius, joka asui kirkolla, auttoi häntä niiden tekemisessä. Helenius oli kunnon ukko, joka sorvaili pojille karttakeppiä, kiekkoja, palloja ja muita leikkikaluja. Semmoisista ystävyyden osoituksista ei hän milloinkaan ottanut maksua, mutta pojat ja niiden vanhemmatkin lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja särpimen avuksi. Milloin hän sai pari leipää, kun enämmältä jossakin talossa leivottiin, milloin makojuuston, ja kun teurastettiin, niin sai hän pari makkaraa, lihapalan tai muuta semmoista. Sillä tavoin eleli hän melkein, kuin taivaan linnut, jotka eivät kylvä, eikä kokoa aittoihin ja meidän taivaallinen isämme ruokkii kuitenkin heidät. Helenius sorvasi kaikki, mitä minun rattaihini tarvittiin ja kevätpuolella joutuivat ne valmiiksi.
Oi miten onnellinen minä silloin olin! Minä juoksin pihamaalla ympäri sitä kehää, jossa vanha päiväkello oli; ja juoksin niin, että hiki otsasta tippui; minä luikkasin, huusin ja vengottelin, niinkuin raisu varsa rattaideni edessä.
Lotta sai istua "rillaan" ja minä vedin häntä, "niinkuin ei mitään" — Elsaa ja Joonasta samoin. Se oli sanomattoman hupaista ja minä olin pönäkkä, kuin vapaaherrattaren ajuri istuessaan korkealla ajurinistuimellaan ajamassa hevosparia.