Nimi- ja laatusanat runokielessä hyvin tavallisesti saavat semmoisia erilaisia johdepäätteitä, jotka antavat niille somistavaisen, suosittelevaisen eli miellyttäväisen lisämerkinnön, esim.
[anoppi = anoppinen, emä = emo, emonen, emyt, halko = halkonen … vesi = vetonen, veyt, vetyinen, vyö = vyöhyt, vyöhykkäinen, yö = yöhyt.]
Monikossa on Karjalan ja Savon murteella ynnä tavallisten päätetten kanssa myös toiset omalaatuisensa, esim. helmilöitä, jokiloina, kuoriloiksi, käärylöihin, lastuloita, lukkoloita, mahtiloita, pilvilöiksi, ristilöitä, tähtilöinä jne., jotka usein tavataan näissä runoissa. Ne eivät merkitse muuta, kuin yleensä tavalliset: helmiä, jokina, kuoriksi, kääryihin, lastuja, lukkoja, mahtia, pilviksi, ristejä, tähtinä. A:lla ja ä:llä päättyvissä sanoissa niitä ei ollenkaan tavata.
Sanaa on, vastaava tavallisille jälkiliitteille -han, -hän, -pa, -pä, usein käytetään ikään kuin lauseen lujitteeksi eli täytteeksi, välillä melkein joutonaisesti, esim. eip' on ilmalla Jumalan, eip' on mennyt Päivälähän, kenp' on veistäisi venosen, kun on ammut Väinämöisen, lampiveet on laskemassa, luon on merta luutimahan, mies on nousevi merestä, oi on vanha Väinämöinen, onp' on Hiiessä hiottu, takoi — — — laitahan on jauhomyllyn, tuop' on päätyvi pihalla, uip' on vielä yötä kolme, jne.
Muista Kalevalan kielen erinomaisuuksista, jotka jollain tavalla poikkeevat tavallisesta kirjakielestä, erittäinki raamatun suomesta, antanee seuraava erinäisten sanain luettelo jotain viittausta:
[annituus = annittomuus, ensinkänä = ensinkään, hanka rauta = rauta-hanka … vyö vaski = vaskivyö, vaskivöinen, väänti = väänsi, väätä = vääntää.]
Sanarakentonsa puolesta joka runovärsyllä on neljä polvea eli mittaa, esim.
aisa tarttui aisan päähän; yksin meillä yöt tu- levat,
ja itse-kuki polvi on kaksitavuinen, paitsi ensimäinen, jossa voipi olla kolme, vieläpä ehkä neljäki tavutta, esim.
mene jo myöten myöty neiti; ääni oli kaunis ja so- rea.