Mutta kun evankeliumi, jonka Jeesus opetti, helluntaijuhlan jälkeen oikein ymmärrettiin, käsitti seurakunta, että maailmalle aiotut siunaukset tulisivat olemaan pysyvää laatua, ja tämän tarkotusperän toteuttamista varten tulisi valtakunta olemaan hengellinen valtakunta ja oli käsittävä oikeat israelilaiset, "pienen lauman", joka oli valittu sekä juutalaisista että pakanoista korotettavaksi henkiseen luontoon ja voimaan. Sentähden me luemme, että Jeesus toi elämää ja katoamattomuutta (kuolemattomuutta) evankeliumin kautta. (2 Tim, 1: 10.) Ja aina Jeesuksen päivistä asti loistaa yhä enemmän valoa, niinkuin hän ennusti: "Minulla on vielä paljon sanomista teille, mutta ette voi nyt kantaa sitä; mutta kun hän tulee, totuuden henki, opastaa hän teidät koko totuuteen… ja tulevaiset asiat hän julistaa teille." — Joh. 16: 12, 13.
Tuli kuitenkin aika, sitten kun apostolit olivat nukkuneet, jolloin seurakunnan suuri enemmistö alkoi hyljätä oikean valolähteen ja jättäytyä inhimillisten mestarien opastettavaksi. Nämä opettajat, joita ylpeys kannusti, ottivat arvonimiä ja virkoja ja alkoivat herroina hallita Jumalan perintöä. Silloin muodostui vähitellen erityinen säätyluokka n.k. "papisto", jonka jäseniä he itse ja toiset pitävät tarpeellisina opettajina uskoon ja elämään, riippumatta Jumalan sanasta. Siten kehittyi aikojen kuluessa suuri paavilaisuusjärjestelmä sopimattomasta kunnioituksesta vajavaisten ihmisten oppiin ja laiminlyömällä erehtymättömän Jumalan sanan.
Siitä, että totuutta on näin huolimattomasti pidelty, ovat seuraukset todellakin olleet vakavat. Niinkuin jokainen tietää, joutuivat sekä kirkko että sivistynyt maailma melkein kokonaan tämän järjestelmän orjuuteen ja johdettiin ne palvelemaan inhimillisiä perimätietoja ja uskontunnustuksia. Rohkea ja siunauksesta rikas askel vapautta kohti otettiin sen liikkeen kautta, joka on tunnettu uskonpuhdistuksen nimellä. Jumala herätti sellaisia rohkeamielisiä miehiä kuin Luther, Zwingli, Melanchton, Wycliffe, Knox y.m., jotka olivat hänen sanansa esitaistelijoita. Nämä kohdistivat huomion siihen asiain tilaan, että paavilaisuus oli syrjäyttänyt Raamatun korvaten sen kirkon määräyksillä ja säädöksillä. He huomauttivat muutamista paavilaisuuden vääristä opeista ja tavoista sekä osottivat, että ne perustuivat perimätietoon ja olivat ristiriidassa totuuden ja Jumalan sanan kanssa. Näitä uskonpuhdistajia ja heidän kannattajiaan kutsuttiin protestanteiksi [Protestantti sama kuin vastalauseen tekijä. S. h.], koska he protesteerasivat paavilaisuutta vastaan ja esittivät Jumalan sanan uskon ja elämän ainoaksi ojennusnuoraksi. Monet uskolliset sielut vaelsivat uskonpuhdistuksen päivinä valossa, siinä määrin kuin se silloin valaisi. Mutta sen ajan jälkeen ovat protestantit tuskin menneet eteenpäin, koska he, sen sijaan että olisivat vaeltaneet valkeudessa, pysähtyivät muutamien suosikkijohtajien ympärille, halukkaina näkemään niin paljon kuin he näkivät, mutta ei yhtään enemmän. He ovat itse asettaneet rajan edistymiselleen siten, että he ovat ympäröineet sen totuuden hiukkasen, jonka he omistivat, suurella määrällä harha-oppeja, joita he ovat ottaneet mukaansa "emä"-kirkosta. Näitä uskontunnustuksia kohtaan, jotka siten muodostettiin monta vuotta sitten, tuntevat useimmat kristityt melkein taikauskon tapaista kunnioitusta ja arvelevat, että on mahdotonta tietää nyt Jumalan suunnitelmista enempää, kuin mitä uskonpuhdistajat tiesivät.
Tämä on ollut kallis erehdys. Silloin pelastettiin ainoastaan harvat suuret perustotuudet harhaoppien tunkiosta. Nyt sitävastoin tulee Jumalan järjestyksen kautta lakkaamatta uusia puolia totuudesta päivän valoon, ja nämä ovat kristityt menettäneet uskontunnustus-aitauksien tähden. Niin oli esimerkiksi Nooan päivinä totta, että vedenpaisumus oli tuleva, ja jokaisen täytyi silloin uskoa tähän, jos tahtoi vaeltaa valossa. Aadam ja toiset eivät sitävastoin siitä mitään tienneet. Nyt ei kuitenkaan olisi totta saarnata tulevasta vedenpaisumuksesta, mutta on toisia armotaloudentotuuksia, jotka lakkaamatta kypsyvät aikaansa varten, ja jos me vaellamme totuuden lyhdyn valossa, niin saamme niistä tiedon. Jos me siis omistaisimme kaiken sen valon, joka oli aiottu ajalle, monta vuosisataa sitten, mutta emme enempää, niin me yhtä kaikki olisimme suuressa pimeydessä.
Jumalan sana on suuri varasto-aitta, täynnä ruokaa nälkäisille muukalaisille heidän valoisalla vaellustiellään. Siellä on maitoa lapsille ja vahvempaa ruokaa kehittyneemmille (1 Piet. 2: 2; Hebr. 5: 14), eikä siinä vielä kyllin, vaan sisältää se ravintoa eri aikoja ja eri olosuhteita varten; ja Jeesus sanoi, että uskollinen taloudenhoitaja oli ajallaan antava ravintoa uskon palvelusväelle — "uutta ja vanhaa" varastosta. (Luuk. 12: 42; Matt. 13: 52.) Olisi aivan mahdotonta tuoda sellaista jonkin lahkon tunnustuksesta tai varastohuoneesta. Me voimme mahdollisesti jokaisesta sellaisesta ottaa joukon vanhoja ja hyviä asioita, mutta ei mitään uutta. Se totuus, joka löytyy eri lahkojen tunnustuksissa, on niin peitetty ja sekotettu eksytyksillä, ettei siinä olevaa ihanuutta ja todellista arvoa voida eroittaa. Eri tunnustukset ovat alituisesti riidassa ja taistelussa keskenään; ja kun kukin niistä väittää perustuvansa Raamattuun, niin syytetään Jumalan sanaa tästä ajatusten sekavuudesta ja silminnähtävästä erimielisyydestä. Siitä on johtunut tuo yleinen sananparsi: "Raamattu on vanha viulu, jolla jokainen voi soittaa mitä kappaletta vaan haluaa."
Miten hämmästyttävästi kuvaakaan tämä aikamme epäuskoa. Tähän on jouduttu, kun on vääristellen esitetty Jumalan sanaa ja luonnetta inhimillisten perimätietojen kannalta ja kun lisäksi on jo tullut kasvava valistus, joka ei kauemmin taivu sokeasti ja taikauskoisesti kunnioittamaan ihmisten arveluja, vaan vaatii perustuksen meissä olevalle toivolle. Sanan uskollisen tutkijan tulee aina voida esittää toivonsa perustus. Yksin Jumalan sana voi tehdä meidät viisaiksi ja on hyödyllinen opetukseen, kuritukseen (eli kasvatukseen) j.n.e., "että Jumalan ihminen olisi täydellinen,… taitava" (eli pikemmin täysin varustettu). (1 Piet. 3: 15; 2 Tim. 3: 15—17.) Ainoastaan tämä ravintoaitta sisältää tyhjentymättömän varaston sekä uutta että vanhaa — oikeaan aikaan ruokaa palvelusväelle. Varmaankaan ei kukaan, joka uskoo Raamatun sanaan: "vanhurskasten polku… kasvaa kirkkaudessa", tahdo väittää, että Lutherin aika olisi käsittänyt täyden valon ja jos ei, niin teemme hyvin-ottamalla vaarin sanasta niinkuin "kynttilästä, joka pimeässä valaisee, kunnes päivä valkenee". 2 Piet. 1: 19.
Ei riitä, että nyt olemme valon polulla; meidän täytyy "vaeltaa valossa", mennä yhä edelleen, muuten on valo, joka ei pysähdy, kulkeva ohitsemme ja jättävä meidät pimeyteen. Monella on se vika, että he istuutuvat ja laiminlyövät vaelluksen yhä edelleen valon polulla. Ota "raamatun opas" [Kirja joka osottaa missä eri paikoissa joku erityinen sana on raamatussa käytetty. — K. h.] ja tarkasta niitä lauseita, jotka löytyvät sellaisten sanojen yhteydessä kuin istua ja seisoa verrattuna niihin, jotka liittyvät sanoihin vaeltaa ja juosta, niin huomataan suuri ero. Ihmiset "istuvat pimeydessä" ja "istuvat, kussa pilkkaajat istuvat" Ja "seisovat syntisten tiellä" mutta he "vaeltavat valossa" ja "juoksevat voittopalkintoa kohti". Jes. 42: 7; Ps. 1: 1; Hebr. 12: 1.
Täydelliseksi tuleminen ei kuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen — joka, niinkuin me toivomme, on pian koittava — ja vasta sitten, kun me käsitämme tämän, kykenemme arvostelemaan ja odottamaan uusia Isämme suunnitelman paljastuksia. On totta, että me yhä menemme takasin profeettojen ja opetuslapsien sanoihin pitäen niitä lähteenä, josta ammennamme kaiken tiedon nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, kuitenkaan ei siksi, että he olisivat ymmärtäneet Jumalan suunnitelmia ja tarkotuksia paremmin kuin me, vaan koska Jumala käytti heitä puhetorvina ilmottaakseen meille ja kaikille niille, jotka ovat kuuluneet seurakuntaan koko kristinuskon aikakautena, totuuden, joka koskee hänen suunnitelmiaan, niin pian kuin aika sitä varten on tullut. Tämän asiain tilan todistavat apostolit täydellisesti. Paavali antaa meidän tietää, että Jumala on ilmottanut kristitylle seurakunnalle tahtonsa salaisuuden suosionsa jälkeen, jonka hän oli itsessään päättänyt, jotta meidän ymmärryksemme silmät avautuisivat näkemään tuon "ylhäisen" (Fil. 3: 14) tai "taivaallisen kutsumuksen" (Hebr. 3: 1) sisällyksen, joka on aiottu yksinomaan uskovaisia varten kristinuskon aikakautena. (Ef. 1: 9, 10, 17, 18; 3: 4—6.) Tätä salaisuutta ei hän ollut ennen ilmottanut, jos kohta hän oli säilyttänyt sen Raamatun hämärissä lauseissa, joita ei voitu ymmärtää, ennenkuin aika oli tullut. Tämä osottaa selvästi etteivät enkelit eikä profeetat käsittäneet sitä ajatusta, joka ennustuksissa lausuttiin. Pietari sanoo, että kun he innokkaasti etsivät ja tutkivat niiden merkitystä, antoi Jumala heidän ymmärtää, että heidän ennustuksissaan kätketyt salaisuudet eivät olleet aiotut heitä itseään varten, vaan meille, jotka elämme kristinuskon aikakaudessa. Ja hän kehottaa seurakuntaa toivomaan yhä enemmän armoa (suosiota, siunausta) tässä suunnassa — vielä enemmän tietoa Jumalan suunnitelmista. — 1 Piet. 1: 10—13.
On ilmeistä, jos kohta Jeesus lupasi, että seurakunta oli johdettava koko totuuteen, että tämä kuitenkin tulisi olemaan jatkuvaa paljastumista. Jos kohta seurakunta apostolien päivinä oli vapaa monista eksytyksistä, jotka saivat alkunsa paavilaisuudesta, niin emme kuitenkaan voi ajatella, että nuori seurakunta olisi nähnyt niin syvästi ja selvästi Jumalan suunnitelmaan, kuin nyt on mahdollista nähdä. On myös ilmeistä, että eri apostolit eri määrässä näkivät Jumalan suunnitelmaan, jos kohta kaikkia heidän kirjotuksiaan Jumalan henki johti ja elähytti, yhtä varmaan kuin profeettain sanoja. Valaistuksemme tätä erilaisuutta tiedossa, tarvitsee meidän ainoastaan muistaa sitä horjuvaisuutta ja epävarmuutta, joka huomataan Pietarissa ja toisissa apostoleissa, Paavalia lukuunottamatta, silloin kun evankeliumi alkaa levitä pakanoiden keskuuteen. (Ap. t. 10: 28; 11: 1—3; Gal. 2: 11—14.) Pietarin epävarmuus oli selvässä ristiriidassa Paavalin varman vakaumuksen kanssa, joka perustui profeettain sanaan, Jumalan menettelytapaan menneisyydessä ja suoranaisiin ilmestyksiin, joita hän itse oli saanut vastaanottaa.
Paavali oli selvästi saanut runsaamman määrän ilmestyksiä kuin toiset apostolit. Hänelle ei annettu lupaa julistaa näitä ilmestyksiä seurakunnalle, ei edes kokonaan ja täydellisesti toisille apostoleille (2 Kor. 12: 4; Gal. 2: 2). Kuitenkin voimme näissä nä'yissä ja ilmestyksissä, joita annettiin Paavalille,, huomata asiain tilan, jolla oli merkitystä koko seurakuntaan nähden. Sillä jos kohta hänen ei sallittu puhua, mitä hän näki, eikä yksityiskohtia myöten ilmottaa kaikkea, mitä hän tiesi Jumalan salaisuudesta, mikäli se koskee "tulevia aikoja", niin antoi kuitenkin se, mitä hän näki, voimaa, väritystä ja ajatuksen syvyyttä hänen sanoilleen, joita me myöhempien tapausten ja täyttyneitten ennustusten valossa sekä hengen johtaessa voimme käsittää selvemmin kuin alkuajan seurakunta.