Profeetallinen opetus tavallisessa merkityksessä joutui myöhemmän käsityksen mukaan määrätyn luokan erikoisalaksi kehittyen farisealaisuudeksi, joka Jumalan käskyjen asemasta opetti vanhinten (kokeneempien) perinnäissääntöjä. Tämän suunnan kannattajista tuli totuuden vastustajia ja vääriä profeettoja eli vääriä opettajia. — Matt. 15: 2—9.

Siitä suuresta joukosta, jota kutsutaan profeetoiksi, valitsi Jumala eri aikoina muutamia, jotka hän valtuutti viemään julistusta, joka toisinaan tarkotti esillä olevia asioita, toisinaan tulevia tapahtumia. Me kiinnitämme nyt huomiomme sellaisiin profeettoihin, jotka puhuivat ja kirjottivat pyhän hengen vaikutuksesta. Heitä voidaan syyllä nimittää:

Jumalan valituiksi profeetoiksi tai näkijöiksi.

Kun muistamme, että nämä profeetat olivat suurimmaksi osaksi maallikkoja, jotka eivät saaneet mitään pappien kymmenyksistä ylläpidokseen, ja kun sen lisäksi huomataan, että he usein nuhtelivat ei ainoastaan kuninkaita ja tuomareita vaan myöskin pappeja (joskaan he eivät moittineet itse virkaa, vaan sen hoitajan henkilökohtaisia syntejä), niin on selvää, ettemme millään muotoa voi ajatella, että nämä profeetat kuuluivat johonkin pappisjoukkoon tai muuhun liittoon tekaistakseen valheita Jumalan nimessä. Asianhaarain valossa kieltää järki sellaisen epäilyksen.

Jos me siis emme löydä mitään syytä epäillä eri raamatunkirjoittajain vaikuttimia, vaan havaitsemme, että Raamatun eri osien henki on vanhurskas ja totuudellinen, niin tarkastakaamme tämän jälkeen, missä määrin löytyy jotakin yhteyttä tai yhdyssidettä Mooseksen, toisien profeettain ja uuden testamentin kirjailijain kirjoitusten välillä. Jos me huomaamme, että sama perusajatus löytyy laissa, profeetoissa, ja uuden testamentin kirjotuksissa, jotka yhteensä käsittävät yli viisitoistasataa vuotta pitkän ajanjakson, niin antaa tämä kirjailijain luonteen yhteydessä riittävän syyn tunnustamaan heidän vaatimuksensa — että Jumalan henki on heidät elähyttänyt — erittäinkin jos heidän yhteinen pääaineensa on suuri ja jalo ja hyvin sopusoinnussa sen kanssa, mitä pyhitetty järki opettaa Jumalan luonteesta ja ominaisuuksista.

Tämänpä me siis huomaamme: kirjan läpi kulkee sama suunnitelma, henki, päämäärä ja tarkotus. Sen ensi sivut kertovat ihmisen luomisesta ja lankeemuksesta, sen viimeiset sivut kertovat ihmisen jälleen kohottamisesta tästä lankeemuksesta, ja sen välillä olevat sivut esittävät Jumalan suunnitelman asteittaista etenemistä tämän päämäärän täyttämiseksi. Raamatun kolmen ensimäisen ja kolmen viimeisen luvun sopusointuisuus ja samalla vastakohtaisuus on hämmästyttävä. Edelliset kuvaavat ensimmäistä luomusta, jälkimäiset uudistettua eli ennalleen asetettu luomusta, kun synti ja sen rangaistus, kirous, on poistettu. Edelliset osottavat, kuinka Saatana ja paha tekevät tuloaan maailmaan pettääkseen ja hävittääkseen sitä, jälkimmäiset osottavat miten hänen työnsä on tyhjäksi tehty, turmeltuneet uudistettu, paha poistettu ja Saatana hävitetty. Edelliset osottavat miten Aadamin kautta herruus menetettiin, jälkimäiset taas miten Kristus on tämän herrauden ennalleen asettanut ja ijankaikkisesti lujittanut ja miten Jumalan tahto tapahtuu maan päällä niinkuin taivaissa. Edelliset osottavat, miten synti on ollut alennuksen, häpeän ja kuoleman vaikuttava syy, jälkimäiset taas miten vanhurskauden palkka on kirkkaus, kunnia ja elämä.

Joskin Raamattu on monen henkilön käsialana eri aikoina ja eri olosuhteissa syntynyt, ei se kuitenkaan ole ainoastaan kokoelma, joka sisältää siveyssääntöjä, viisaita periaatteita ja lohdullisia sanoja. Se on jotakin enemmän. Se on järjellinen ja sopusuhtainen esitys nykyisen pahan maailman syistä, sen ainoasta parannuskeinosta ja lopputuloksesta jumalallisen viisauden näkökannalta, joka näki suunnitelman ratkaisun ennen sen alkamista, ja se näyttää Jumalan kansalle tien sekä ylläpitää ja vahvistaa sitä ylen suurilla ja kalliilla lupauksilla, jotka aikanaan toteutuvat.

Ensimäisen Mooseksen kirjan opista pidetään kiinni ja kehitetään sitä loppuun asti. Tässä kerrotaan, että ihminen alkuperäisessä täydellisessä tilassaan, yhdessä edustajassa, asetettiin koetukselle, että hän ei kestänyt koetta, sekä että nykyinen epätäydellisyys, sairaus ja kuolema on siitä seurauksena, mutta että Jumala ei ole hyljännyt häntä, vaan on lopulta uudistava ihmisen lunastajan kautta, joka oli syntyvä vaimosta (1 Moos. 3: 15). Aatamin ja Eevan nahkavaatteissa, Aabelin uhrin suosiollisessa vastaanottamisessa, Iisakissa alttarilla, eri uhrien kuolemassa, joiden kautta patriarkat saivat lähestyä Jumalaa, ja niissä uhreissa, jotka laki sääsi, ja joita jatkettiin koko juutalaisena aikakautena, osotettiin lunastajan kuoleman tarpeellisuus syntien uhrina ja hänen vanhurskautensa tarpeellisuus meidän syntiemme peittämiseksi. Jos kohta profeetat ainoastaan heikosti käsittivät muutamien lauseittensa sisällyksen (1 Piet. 1: 12), mainitsevat he, kuinka synnit tullaan asettamaan syyttömän eläimen asemasta yhden ihmisen päälle, ja profeetan katsein he näkevät hänet, joka oli lunastava ja vapauttava suvun, ja jota oli johdettava "niinkuin karitsaa, joka viedään teurastettavaksi", että "kuritus hänen päällensä pantiin, jotta meillä olisi rauha, ja että hänen haavainsa kautta me parannumme". He kuvailevat, miten ihmiset ylenkatsovat ja hylkäävät hänen, ja selittävät, että "Herra antoi kaikkien meidän pahojen tekojemme kohdata häntä". (Jes. 53: 3—7.) He mainitsevat missä tämä vapahtaja tulee syntymään (Miik. 5: 1) ja koska hän oli kuoleva, ja että tämä ei tulisi tapahtumaan "hänen itsensä tähden". (Dan. 9: 26.) He mainitsevat joukon hänen ominaisuuksiaan — että hän oli oleva "vanhurskas" ja vapaa "petoksesta", "vääryydestä" tai jostakin muusta oikeutetusta kuoleman syystä (Jes. 53: 8, 9, 11); että hänet petettäisiin kolmestakymmenestä hopearahasta (Sak. 11: 12), että hänet kuollessaan luettaisiin pahantekijäin joukkoon (Jes. 53: 12), ettei hänessä luutakaan särjettäisi (Ps. 34: 21; Joh. 19: 36), ja joskin hän kuolisi ja tulisi haudatuksi, niin ei hänen lihansa muuttuisi, eikä hän jäisi hautaan. — Ps. 16: 10; Ap. t. 2: 31.

Uuden testamentin tekijät kirjottavat selvin ja mieltäliikuttavin ja kuitenkin yksinkertaisin sanoin kaikkien näiden ennustusten toteutumisen Jeesus nasaretilaisessa sekä osottavat johdonmukaisissa loppupäätöksissä, että sellainen lunastushinta, jonka hän maksoi, ja jota jo laki ja profeetat olivat ennustaneet, jotta maailman synnit voitaisiin pyyhkiä pois, oli tarpeellinen (Jes. 1: 18.) He kertovat koko suunnitelman mitä johdonmukaisimmalla ja sitovammalla tavalla, jonka ohella he eivät vetoa kuulijainsa ennakkoluuloihin eikä haluihin, vaan ainoastaan heidän valaistuun ymmärrykseensä, ja me huomaamme, että heidän todistelutapansa on mallikelpoisen tarkka ja vakuuttava, jommoista ei muualla esiinny minkään muun aineen yhteydessä. Katso Room. 5: 17—19 ja niin edespäin 12:sta lukuun.

Mooses ei viitannut laissa ainoastaan uhriin, vaan myös syntien poistamiseen ja kansan siunaamiseen suuren vapahtajan kautta, jonka vallan ja hallituksen hän selitti olevan omaansa paljon suuremman, loskin se tulisi olemaan "senkaltainen". (5 Moos. 18: 15, 19.) Luvattu vapahtaja oli siunaava ei ainoastaan Israelin, vaan Israelin kautta "kaikki sukukunnat maan päällä", (1 Moos. 12: 3; 18: 18; 22: 18; 26: 4.) Ja juutalaisen kansan ennakkoluuloista huolimatta jatkavat profeetat samassa hengessä ja selittävät, että Messias on myös tuleva "valoksi, joka pakanat valistaa" (Jes. 49: 6; Luuk. 2: 32), että pakanat tulevat hänen luoksensa "maan kaikista ääristä" (Jer. 16: 19), että hänen nimensä on "oleva suuri kansojen keskuudessa (Mal. 1: 11), sekä että Herran kunnia ilmotetaan, ja kaikki liha on sen näkevä". — Jes. 40: 5. Katso myös Jes. 42: 1—7.