Oikeustietoisuus tai kyky oikean ja väärän arvostelemiseen sekä vapaus käyttää sitä hyväkseen, jonka kaiken Aadam omisti, olivat tärkeitä piirteitä hänen yhtäläisyydestään Jumalan kanssa. Oikean ja väärän laki oli kirjotettu itse hänen olentoonsa. Se oli osa hänen luonnostaan, samoinkuin se on osa jumalallisesta luonnosta. Mutta älkäämme unhottako, että tämä kuva tai yhtäläisyys Jumalan kanssa, tämä ihmisen luonto, johon laki alkujaan oli kirjoitettu, on menettänyt paljon alkuperäisestä selvyydestään synnin hävittävän ja alentavan vaikutuksen kautta. Tietenkään ei se nyt ole sitä, mitä se oli ensimäisessä ihmisessä. Kyky rakastaa sisältää kyvyn vihata. Tästä voimme päättää, ettei luoja voinut tehdä ihmistä kuvakseen, kyvyllä rakastaa ja tehdä oikein, ilman vastaavaa kykyä vihata ja tehdä väärin. Tämä valintavapaus, jota kutsutaan toimintavapaudeksi tai vapaaksi tahdoksi, on osa ihmisen alkuperäisistä lahjoista, ja tämä yhdessä hänen täysin järjellisten ja siveellisten ominaisuuksiensa kanssa teki hänestä Luojansa kuvan. Tänä päivänä, kuudentuhannen vuoden alennuksen jälkeen, on synti niin paljon hävittänyt alkuperäisestä yhtäläisyydestä Jumalan kanssa, joten me emme ole vapaita, vaan suuremmassa tai vähemmässä määrin sidottuja synnin ja sen seurausten kautta, niin että synti langenneelle sukukunnalle tuntuu nyt helpommalle ja viehättävämmälle kuin vanhurskaus.
Emme tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, etteikö Jumala olisi voinut antaa Aadamille niin elävää vaikutusta synnin monista pahoista seurauksista, että se olisi pelottanut hänet siitä, mutta me uskomme, että Jumala näki ennakolta, että pahan todellinen kokeminen tulisi olemaan varmin ja pysyväisin opetus, josta tulisi olemaan ihmiselle ikuista hyötyä, ja tästä syystä ei Jumala estänyt vaan salli ihmisen valita ja tuntea pahan seurauksia. Ellei tilaisuutta syntiin olisi sallittu, niin ei ihminen olisi voinut sitä vastustaa; silloin ei oikean tekeminen olisi myöskään ollut hyve eikä ansio. Jumala etsii sellaisia rukoilijoita, jotka rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa. Hän tahtoo tietoista ja halukasta kuuliaisuutta ennemmin kuin tiedotonta, koneellista palvelusta. Hänellä oli jo toimessa elottomia koneellisia voimia, jotka tekivät hänen tahtonsa, mutta hänen aikomuksensa oli tehdä jotakin jalompaa, järjellinen olento, joka oli hänen kuvansa kaltainen, maan herra, jonka uskollisuus ja oikeamielisyys perustuisi oikeaan käsitykseen oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.
Oikea ja väärä ovat aina olleet periaatteina olemassa ja tulevat aina olemaan, ja kaikki täydelliset, järjellä varustetut, Jumalan kuviksi luodut olennot täytyvät omistaa vapauden valita jommankumman välillä, joskin oikean periaate on ainoa, joka aina tulee olemaan voimassa. Raamattu ilmottaa meille, että kun pahan periaate on kyllin kauvan ollut voimassa täyttääkseen Jumalan aikomuksen, tulee sen toiminta ainaisesti lakkautettavaksi, ja kaikki, jotka yhä edelleen antavat sen itsessään hallita, menettävät ainaisesti olemassaolonsa. (1 Kor. 15: 25; Hebr. 2: 14.) Ainoastaan oikean tekeminen ja ne, jotka tekevät oikein, tulevat pysymään ijankaikkisesti.
Mutta kysymys tulee jälleen toisessa muodossa: Eikö Jumala olisi voinut opettaa ihmistä tuntemaan pahaa muulla tavalla kuin kokemusten kautta? Löytyy neljä tapaa saada tietää jostakin, nimittäin välittömästi, havainnollisesti, kokemalla tai saamalla tiedon sellaisesta lähteestä, joka otaksutaan eittämättömästi todeksi. Välitön tieto ei tarvitse käyttää järjen päätelmiä tai todisteluita. Sellainen tieto kuuluu ainoastaan jumalalliselle Jehovalle, kaiken viisauden ja totuuden ikuiselle lähteelle, joka välttämättömästi ja itse asian luonteeseen nähden on kaikkien luotujensa yläpuolella. Sentähden ei ihmisen tieto hyvästä ja pahasta voinut olla välitön. Ihmisien tieto olisi voinut tulla havainnon kautta, mutta sitä varten olisi välttämättömästi täytynyt löytyä jokin esitys pahasta ja sen seurauksista ihmisten havaitsemista varten. Tämä olisi sisältänyt pahan sallimisen jossakin jonkinlaisten olentojen keskuudessa, ja miksikä ei yhtähyvin ihmisten keskuudessa maan päällä, kuin jossakin muualla.
Minkätähden ei juuri ihminen tulisi täksi havaintovälikappaleeksi ja saisi tietoa käytännöllisen kokemuksen kautta? Mutta niin onkin asianlaita: ihminen on juuri saamassa käytännöllistä kokemusta itseään varten ja on samalla havaintovälikappale toisia varten, olemme "tulleet näytelmäksi… enkeleitä varten." (1 Kor. 4: 9.)
Aadam tiesi jo pahasta ulkoapäin tulleen ilmotuksen kautta, mutta tämä tieto ei riittänyt pidättämään häntä tekemästä koetta. Aadam ja Eeva tunsivat Jumalan Luojanaan ja siis sellaisena, jolla oli oikeus käskeä ja johtaa heitä; ja Jumala oli sanonut kielletystä puusta: "Jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." Heillä oli sentähden tieto pahasta, joskaan he eivät koskaan olleet havainneet tai kokeneet sen seurauksia. Luonnollisesti eivät he myöskään käsittäneet Luojansa rakkaudestarikasta holhousta ja hänen hyvää tekevää lakiansa, ei myöskään niitä vaaroja, joista hän sen kautta aikoi suojella heitä. He lankesivat sentähden siihen kiusaukseen, jonka Jumala viisaudessaan on sallinut vaikuttaa, ja jonka lopullisen hyödyn hänen viisautensa tiesi.
Harvat käsittävät sen kiusauksen vaikeata laatua, johon meidän esivanhempamme lankesivat, ja Jumalan vanhurskautta, liittäessään niin ankaran rangastuksen siihen, mikä monesta näyttää vähäpätöseltä erehdykseltä; mutta vähänenkin harkinta on selvittävä kaikki. Raamattu kertoo yksinkertaisesti miten nainen tuo heikompi olento petettiin ja niin lankesi rikokseen. Vieläpä hänen kokemuksensa ja tuntemuksensa Jumalasta oli rajotetumpi kuin Aadamin, joka luotiin ensin, ja Jumala oli suorastaan hänelle ennen vaimon luomista ilmottanut synnin rangaistuksen, kun Eeva luultavasti sai tiedon siitä Aadamin kautta. On selvää, ettei hän, syötyään hedelmästä, käsittänyt rikoksensa kantavuutta — sillä uskoihan hän Saatanan petolliseen ja väärään esitykseen — joskin hän tunsi jonkinlaisia aavistuksia ja lieviä epäilyksiä siitä, ettei kaikki ollut oikein. Mutta Paavali sanoo, että hän, petoksesta huolimatta, teki rikoksen, vaikkakaan hän ei ollut niin syyllinen, kuin jos hän olisi tehnyt rikoksen suurempaa valoa vastaan.
Aadamista sanotaan, ettei häntä kuten Eevaa petetty (1 Tim. 2: 14); tietenkin on hän rikkonut käsittäen täydellisemmin synnin ja sen rangaistuksen, tietäen että hänen täytyi kuolla. Me näemme selvästi, mikä kiusaus sai hänet täten alistumaan lausutun rangastustuomion alle. Kun me muistamme, että he olivat täydellisiä olentoja, Jumalan kuvia siveellisessä ja järjellisessä suhteessa, niin me ymmärrämme, että jumalallinen ominaisuus, rakkaus, esiintyi erittäin huomattavalla tavalla täydellisen miehen suhteessa rakastettuun "apuunsa", täydelliseen vaimoon. Käsittäen Eevan synnin ja peläten hänen kuolemaansa, ja siten omaa tappiotaan (ja sitä, ilman takaisin saamisen toivoa, sillä mitään sellaista toivoa ei ollut annettu), päätti Aadam epätoivossaan, ettei hän eläisi ilman häntä. Pitäen oman elämänsä onnettomana ja arvottomana ilman vaimon seuraa, otti hän tahallaan osaa hänen tottelemattomuuteensa saadakseen osansa siitä kuoleman tuomiosta, johon todennäköisesti vaimo oli joutunut. Molemmat olivat sentähden "rikkoneet", kuten apostoli todistaa. (Room. 5: 14; 1 Tim. 2: 14.) Mutta Aadam ja Eeva olivat yksi, eivätkä "kaksi"; sentähden tuli Eeva osalliseksi siitä tuomiosta, johon hän käytöksellänsä saattoi Aadamin joutumaan — Room. 5: 2, 17—19.
Jumala tiesi ennakolta niin hyvin sen, että ihminen, saatuaan valintavapauden, omaksuisi synnin, koska häneltä puuttui täysi käsitys synnin sisällöstä ja sen seurauksista, kuin myöskin sen, että ihminen opittuaan tuntemaan synnin vielä valitsisi sen, koska tämä tuttavuus siinä määrin heikontaisi hänen siveellistä luonnettansa, että paha alkaisi tuntua hänestä sulosemmalle ja toivottavammalle kuin hyvä. Kuitenkin päätti Jumala sallia pahan olemassaolon, koska, hän, omatessaan parannuskeinon ihmisen vapauttamiseksi sen seurauksista, näki, että lopputulos tästä kokemuksesta tulisi olemaan ihmisen saattaminen täyteen käsitykseen _"_synnin ylenmääräisestä synnillisyydestä" ja hyveen erinomaisesta kirkkaudesta sen rinnalla. Siten oppisi hän niin paljon enemmän rakastamaan ja kunnioittamaan Luojaansa, joka on kaiken hyvän alku ja lähde, sekä ainaisesti karttamaan sitä, mikä matkaansaattoi niin paljon murhetta ja kurjuutta. Siis tulee lopputulos olemaan suurempi rakkaus Jumalaan ja suurempi viha kaikkea sitä kohtaan, joka on ristiriidassa hänen tahtonsa kanssa, josta seuraa kaikkien niiden vankka lujittaminen ikuiseen vanhurskauteen, jotka käytävät hyväkseen niitä opetuksia, joita Jumala nyt antaa, salliessaan synnin ja sen sukuisten pahojen asioitten tapahtua. Kuitenkin täytyy meidän tehdä jyrkkä ero sen eittämättömän tosiasian välillä, että Jumala on sallinut synnin olemassaolon, ja sen vaarallisen harhaopin välillä, joka syyttää Jumalaa synnin alkuunpanijaksi. Tämä jälkimmäinen mielipide on sekä Jumalaa häväisevä että ristiriidassa Raamatun esittämäin tosiasiain kanssa. Tähän esitykseen joutuvat tavallisesti ne, jotka koettavat löytää toisen pelastussuunnitelman kuin sen, minkä Jumala on valmistanut Kristuksen uhrissa meidän lunastushintanamme. Jos he onnistuvat vakuuttamaan itseänsä ja toisia siitä, että Jumala on edesvastuussa kaikesta synnistä, pahuudesta ja rikollisuudesta, sekä että ihminen viattomana välikappaleena Jumalan kädessä pakotettiin syntiin, niin ovat he raivanneet tietä sille opille, ettei tarvittu mitään uhria meidän synteimme tähden eikä myöskään armoa missään muodossa, vaan ainoastaan oikeutta. Samalla laskevat he perustuksen väärän päätelmänsä toiseen puoleen, nimittäin universalismiin, väittäessään, että koska Jumala oli syypää kaikkeen siihen syntiin, pahuuteen ja rikollisuuteen, mikä löytyy kaikissa, niin on hän myös vapauttava koko ihmissukukunnan synnistä ja kuolemasta. Ja kun he päättelevät, että Jumala tahtoi ja aikaansai synnin, ja ettei häntä voinut vastustaa, niin väittävät he, että kun hän tulee tahtomaan vanhurskautta, niin tulevat kaikki samaten olemaan kykenemättömiä vastustamaan häntä. Mutta kaikissa tällaisissa päätelmissä sivuuttavat he kokonaan ihmisen jaloimman ominaisuuden: tahto- tai valinta-vapauden, joka hänessä on huomatuin yhteinen piirre Luojansa kanssa, ja täten tulisi ihminen alennetuksi ainoastaan koneeksi, joka toimii siinä määrin kuin siihen vaikutetaan. Jos niin olisi asianlaita, olisi ihminen maan herran asemasta hyönteistenkin alapuolella, sillä niillä on epäilemättä tahto tai kyky valita. Pikkuinen muurahainenkin on saanut tahtomiskyvyn, jota ihminen suuremmalla kyvyllään tosin voi vastustaa ja ehkäistä, mutta ei tehdä tyhjäksi.
Jumalalla on tosin kyky pakottaa ihmistä joko syntiin tai vanhurskauteen, mutta hänen sanansa selittää, ettei hänellä ole mitään sellaista aikomusta. Johdonmukaisesti ei hän voisi pakottaa ihmistä syntiin, samasta syystä kun hän "ei voisi kieltää itseänsä". Sellainen ei sopisi yhteen hänen vanhurskaan luonteensa kanssa ja olisi siis mahdottomuus. Ja hän etsii ainoastaan sellaisten rukousta ja rakkautta, jotka rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa. Tätä tarkotusta varten on hän antanut ihmiselle tahdonvapauden, joka on hänen omansa kaltainen, jotta ihminen valitsisi vanhurskauden. Se, että hän sallii ihmisen valita omasta puolestansa, johti tämän lankeamaan Jumalan yhteydestä, suosiosta ja siunauksista, kuolemaan. Kokemalla syntiä ja kuolemaa oppii ihminen käytännöllisesti sen, minkä Jumala olisi tietopuolisesti hänelle opettanut, ilman että hän olisi tarvinnut kokea syntiä ja sen seurauksia. Jumalan ennakoltatietämistä, mitä ihminen tulee tekemään, ei käytetä hänen puolustamisekseen, alentamaan häntä ainoastaan koneen kaltaiseksi olennoksi: päinvastoin käytetään sitä ihmisen hyödyksi, sillä Jumala, tietäessään minkä suunnan ihminen tulisi ottamaan, jos hän saisi täyden vapauden valita puolestansa, ei estänyt häntä kokemasta syntiä ja sen seurauksia; mutta Jumala alkoi heti huolehtia ihmisen ennalleenasettamisesta, vapauttaakseen, hänet ensimäisestä rikoksestaan valmistamalla lunastajan, suuren vapahtajan, joka kykenisi täydelleen pelastamaan kaikki ne, jotka hänen kauttansa kääntyisivät Jumalan puoleen. Tämäntähden — että ihmisellä olisi vapaa tahto ja kuitenkin voisi hyötyä ensimäisestä väärinkäytöksestä johtuvasta lankeemuksesta, tottelemattomuudesta Jumalan tahtoa vastaan — ei Jumala ole pitänyt ainoastaan huolta kaikkien lunastuksesta, vaan myöskin siitä, että tieto täten tarjotusta tilaisuudesta, tulla sovintoon hänen kanssansa, vakuutettaisiin aikanaan kaikille. — 1 Tim. 2: 3—6.