Aadamin kuolema oli varma, joskin hän joutui siihen vasta yhdeksänsadan kolmenkymmenen vuoden vähittäisen kuoleman kautta. Koska hän itse oli kuolevassa tilassa niin syntyivät kaikki hänen lapsensa samassa kuolevassa tilassa ilman elämisen oikeutta, ja vanhempiensa tavalla kuolevat he kaikki lyhyemmän tai pitemmän viivytyksen jälkeen. Tulee kuitenkin muistaa, ettei kuoleminen pääty suurempaan tuskaan tai vaivaan kuollessa, vaan kuolemaan — elämän sammumiseen, joka juuri on synnin palkka. Kärsiminen on ainoastaan sen yhteydessä oleva tilapäinen paha, ja löytyy sellaisia, joita rangastus kohtaa ilman kärsimyksiä tai ainoastaan vähillä kärsimyksillä. Täytyy muistaa, että kun Aadam turmeli elämän, niin turmeli hän sen ainaiseksi, eikä kukaan hänen jälkeläisistään koskaan kyennyt sovittamaan hänen rikostaan eikä voittamaan kadotettua perintöä. Koko suku on joko kuollut tai kuolemallansa. Ja jos he eivät voineet sovittaa rikostaan ennen kuolemaansa, niin vannaankaan eivät he voineet tehdä sitä kuolleina — kun heillä ei ole olemassaoloa. Synnin palkka ei ollut kuolema sellaisilla eduilla ja oikeuksilla, että sen jälkeen saisi palata elämään. Lausutussa rangastustuomiossa ei ollut mitään viittaustakaan vapautukseen. (1 Moos. 2: 17.) Ennalleenasettaminen on sentähden Jumalan puolesta vapaan armon tai suosionosotus. Ja niin pian kuin Aadam oli joutunut rangastuksen alaiseksi, niin, silloin jo kun tuomio julistettiin, viitattiin Jumalan vapaaseen armoon, joka, kun se on toteutunut tulee täysin määrin todistamaan hänen rakkauttaan.
Ellei olisi ollut sitä toivon kipinää jonka sisälsivät nuo sanat: vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeen pään, olisi koko suku ollut täydellisessä epätoivossa; mutta tämä lupaus ilmotti, että Jumalalla oli suunnitelma suvun hyväksi. Kun Jumala vannoi Aabrahamille, että hänen siemenessään kaikki sukukunnat maan päällä tulisivat siunatuiksi, sisälsi se kaikkien ylösnousemisen eli ennalleenasettamisen, sillä monet olivat silloin kuolleet, ja toiset ovat sen jälkeen kuolleet, ilman että he ovat tulleet siunatuiksi. Kuitenkin on lupaus edelleen varma: kaikki tulevat siunatuiksi, kun ennalleenasettamisen ja virvotuksen ajat koittavat. (Ap. t. 3: 19.) Sitä paitsi, koska siunaus sisältää suosion, ja koska, synnin seurauksesta, Jumalan suosio, otettiin pois ja kirous tuli sijalle, niin sisälsi tämä lupaus, tulevasta siunauksesta, kirouksen poisottamisen ja näin ollen hänen suosionsa palaamisen. Tämä sisälsi samalla sen, että joko Jumala luopuisi vaatimuksistaan, muuttaisi päätöksensä ja vapauttaisi syyllisen suvun, tai myös sen, että hänellä oli suunnitelma, jonka kautta suku voitaisiin lunastaa, siten että toinen kärsisi ihmisen rangastuksen.
Jumala ei jättänyt Aabrahamia epäilykseen hänen suunnitelmansa suhteen, vaan osotti lukuisien esikuvauksellisten uhrien kautta, joita niiden, jotka lähestyivät Jumalaa, täytyi uhrata, ettei hän voinut antaa perään eikä myöskään tehnyt sitä, eikä antanut syntiä anteeksi, sekä että ainoa tapa poistaa ja ehkäistä rangastus oli riittävän suuren uhrin uhraaminen, joka kykenisi vastaamaan rangastusta. Tämä esitettiin Aabrahamille paljon merkitsevässä esikuvassa: Aabrahamin pojan, johon luvattu siemen keskittyi, täytyi ensin tulla uhriksi, ennenkuin hän voi siunata, ja esikuvaksi tästä sai Aabraham hänet takaisin kuolemasta. (Hebr. 11: 19.) Tässä kuvasi Iisak totista siementä, Kristusta Jeesusta, joka kuoli lunastaakseen ihmiset, jotta kaikki lunastetut saisivat luvatun siunauksen. Jos Aabraham olisi ajatellut, että Herra antaisi anteeksi ja vapauttaisi syylliset, olisi hän tuntenut, että Jumala on muuttuvainen, eikä olisi silloin voinut täysin luottaa hänelle annettuihin lupauksiin. Hän olisi voinut ajatella näin: Jos nyt Jumala kerran muuttaa päätöksen, minkätähden ei hän jälleen voisi sitä muuttaa? Jos hän luopuu kuoleman kirouksesta, eikö hän voisi jälleen katua luvattua suosiota ja siunausta? Mutta Jumala ei jätä meitä mihinkään sellaiseen epävarmuuteen. Hän takaa meille täydelleen sekä vanhurskautensa että muuttumattomuutensa. Hän ei voinut vapauttaa syyllisiä, joskin hän rakasti heitä niin suuresti, ettei hän "säästänyt omaa poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi [kuolemaan] meidän kaikkien edestä".
Niinkuin koko suku oli Aadamissa, kun hänet tuomittiin kadotukseen, ja hänen kauttaan menetti elämänsä, niin kuoli myös, kun ihminen Jeesus Kristus lunasti Aadamin elämän, mahdollinen suku hänen kupeessaan. Kuolemassaan maksoi Jeesus siten vastaavan, täysin riittävän hinnan kaikkien ihmisten hyvitykseksi, ja on hänellä siten täysi valta tai oikeus ennalleenasettaa kaikki, jotka tulevat Jumalan luokse hänen kauttaan.
"Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille vanhurskauttamiseksi, joka tuottaa elämän; sillä niinkuin tuon yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat joutuneet syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat vanhurskasten asemaan." (Room. 5: 18, 19.) Ajatus on selvä: Kaikille niille, jotka Aadamin synnin tähden tulivat osallisiksi kuolemantuomiosta, tulee Herra Jeesus tarjoamaan elämänoikeudet, hän, joka maksoi vastaavan hinnan, joka tuli Aadamin sijaiseksi eli edustajaksi loukatun lain edessä, ja joka siten "antoi itsensä lunastushinnaksi kaikkien puolesta". Hän kuoli "vanhurskas vääräin puolesta, jotta hän veisi meidät Jumalan luokse". (1 Piet. 3: 18.) Kuitenkaan ei tule koskaan jättää huomioonottamatta sitä, että kaikissa Jumalan suunnitelmissa sukumme hyväksi tunnustetaan inhimillinen tahto yhdeksi tekijäksi jumalallisten suosiolahjojen voittamisessa, joita niin runsaasti on varattu. Muutamat ovat laiminlyöneet tämän piirteen tutkiessaan äsken mainittua Raamatun kohtaa, Room. 5: 18, 19. Apostolin esitys on kuitenkin se, että samoinkuin kiroustuomio ulottui koko Aadamin sukuun, niin on myöskin Herramme Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuden kautta Isän suunnitelmaa kohtaan, uhraamalla itsensä meidän puolestamme, vapaa lahja ulotettu kaikkiin — anteeksiantamuksen lahja, joka tulee sen vastaanottajan vanhurskauttamaan tai muodostamaan perustuksen hänen ikuiselle elämälleen. Ja "niinkuin tuon yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat joutaneet syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat [vastaisuudessa eivätkä joutuneet ennen] vanhurskasten asemaan". Jos lunastus itsessään ilman meidän vastaanottamistamme tekisi meidät vanhurskaiksi, niin olisi sanottu: yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuivat vanhurkasten asemaan. Mutta joskin Lunastaja on maksanut lunastuksen ja Jehova on ottanut sen vastaan, niin ovat evankeliumiaikana ainoastaan muutamat harvat tulleet vanhurskaiksi, joskin tuhatvuotiskautena monet vanhurskautetaan "uskomalla hänen vereensä". Koska Kristus on sovinto (riittävä hyvitys) koko maailman syntien puolesta, voidaan kaikki ihmiset tämän perustuksella lunastaa ja voi hän vapauttaa heidät Aadamin synnin rangastuksesta — uuden liiton vallitessa.
Ei mitään vääryyttä ole Jumalassa, sentähden "jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa anteeksi meidän syntimme ja puhdistaa meitä kaikesta vääryydestä". (1 Joh. 1: 9.) Koska hänen puolestaan olisi ollut väärin vapauttaa meitä lausutusta rangastuksesta, ennenkuin siitä oli annettu täysi hyvitys, niin sallii hän meidän tässä myös käsittää, että olisi väärin, jos hän kieltäisi meidän ennalleenasettamisemme, koska hänen oman järjestelmänsä mukaan meidän rangastuksemme on meidän puolestamme suoritettu. Sama järkähtämätön oikeus, joka kerran tuomitsi ihmisen kuolemaan, takaa kaikkien niiden vapauttamisen, jotka, tunnustaen syntinsä, anovat elämää Kristuksen kautta. "Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus on se, joka on kuollut, niin, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme." — Room. 8: 33, 34.
Lunastuksen täydellisyys on mahdollisimman voimakas todistus kaikkien niiden ihmissuvun jäsenten ennalleenasettamisesta, jotka vastaanottavat sen tarjotuilla ehdoilla. (Ilm. 22: 17.) Itse Jumalan vanhurskas ja kunniantuntoinen luonne on sen vakuutena. Jokainen lupaus, jonka hän on antanut, sisältää sen, ja jokainen esikuvauksellinen uhri viittasi tuohon suureen ja riittävään uhriin — "Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois maailman synnin" — joka "on meidän [seurakunnan] synteimme sovitus [täysi hyvitys]; eikä ainoastaan meidän, vaan koko maailmankin syntien". (Joh. 1: 29; 1 Joh. 2: 2.) Koska kuolema on synnin rangastus tai palkka, niin täytyy synnin poistuttua, sen palkan aikanaan lakata. Jokainen muu ajatus olisi sekä tyhmä että väärä. Se seikka, ettei mitään ennalleenasettamista aadamilaisesta hävityksestä ole suoritettu loppuun, joskin Jeesuksen kuolemasta on kulunut lähes kaksituhatta vuotta, todistaa yhtä vähän ennalleenasettamista vastaan kuin se, että neljätuhatta vuotta ennen hänen kuolemaansa, todistaa sitä vastaan, ettei Jumala olisi tehnyt lunastussuunnitelmaa ennen maailman perustamista. Sekä kaksituhatta vuotta jälkeen Kristuksen kuoleman että neljätuhatta vuotta sitä ennen olivat määrättyjä aikoja työn toisia osia varten, valmistuksia "kaiken ennalleenasettamisen aikaa varten".
Älköön kukaan liian nopeasti otaksuko, että tämä käsitys olisi jollakin tavalla ristiriidassa sen Raamatun opin kanssa, että usko Jumalaan, synnin katuminen ja luonteen parannus ovat välttämättömiä asioita pelastusta varten. Tämä piirre käsitellään laveammin vähän edempänä, mutta me teemme tässä ainoastaan viittauksen siihen, että vaan muutamilla on koskaan riittävässä määrin ollut valoa osottaakseen täydellistä uskoa, katumista ja elämän parannusta. Muutamia on osaksi, toisia on kokonaan tämän maailman jumala soaissut, ja heidät täytyy ennalleenasettaa sokeudestaan samoinkuin kuolemasta, jotta he, kukin kohdastaan, saisivat täyden tilaisuuden tottelevaisuuden ja tottelemattomuuden kautta osottamaan arvollisuuttaan tai arvottomuuttaan ijankaikkiseen elämään. Sen jälkeen tulevat ne, jotka osottautuvat arvottomiksi elämää varten, kuolemaan jälleen — toisen kuoleman — josta ei ole mitään lunastusta eikä siis mitään ylösnousemusta. Se kuolema, joka johtuu Aadamin synnistä, ja kaikki ne epätäydellisyydet, jotka sitä seuraavat poistetaan lunastuksen perustuksella, joka on Jeesuksessa Kristuksessa; mutta se kuolema, joka on tulos yksityisestä tahallisesta lankeemuksesta, on päättymätön. Sitä syntiä ei koskaan anneta anteeksi, ja sen rangastus, toinen kuolema, tulee olemaan ikuisesti kestävä — ei ikuinen kuoleminen, vaan ikuisesti kestävä kuolema — kuolema, jota ei katkaise ylösnouseminen.
Lunastussuunnitelman perusteellista tutkimusta tullaan käsittelemään eräässä seuraavassa osassa, Tässä me ainoastaan perustaudumme siihen tosiasiaan, että lunastus Jeesuksen Kristuksen kautta tulee yhtä laajalti koskemaan ihmiskuntaa, siunatuissa tuloksissaan ja tilaisuuksissaan, kuin Aadamin synti tuhoamisessa ja hävittämisessä — niin että kaikki, jotka tuomittiin kadotukseen ja kärsivät Aadamin tähden, voivat yhtä varmasti "aikanaan" vapautua kaikesta tästä pahasta Kristuksen tähden. Kuitenkaan ei kukaan voi omaksua tätä Raamatun todistusta, joka ei hyväksy sitä Raamatun julistusta, että kuolema — elämän sammuminen — on synnin palkka. Ne, jotka pitävät kuolemaa elämänä vaivassa, eivät, ainoastaan jätä huomioonottamatta kuolema- ja elämä-sanojen merkitystä, jotka ovat toistensa vastakohtia, vaan joutuvat vielä kahteen mahdottomuuteen. On mahdotonta ajatella, että Jumala piisi jatkanut Aadamin olemassaoloa vaivassa edes jonkun synnin tähden, jonka hän voisi tehdä, ja erittäinkin sen verrattain pienen rikoksen tähden, joka oli kielletyn hedelmän syömisessä. Ja jos meidän Herramme Jeesus Kristus lunasti ihmissuvun, kuoli meidän puolestamme, tuli meidän lunastushinnaksemme, meni kuolemaan, jotta me siitä vapautuisimme, niin eikö ole selvää, että se kuolema, jonka hän kärsi väärien puolesta, oli aivan samankaltainen kuin se, johon koko ihmiskunta on tuomittu. Kärsiikö hän siis ikuisia tuskia meidän puolestamme? Ellei, niin on yhtä varmaa, kuin että hän kuoli meidän synteimme tähden, että meidän synteimme rangastus oli kuolema eikä elämä millään tavalla tai missään olosuhteissa.
Mutta on ihmeellistä, että joskin muutamat huomaavat, että oppi ijankaikkisesta vaivasta ei sovi yhteen näiden sanojen kanssa, että "Herra antoi kaiken meidän vääryytemme kohdata häntä", ja että "Kristus kuoli meidän synteimme tähden", ja käsittävät, että jompikumpi näistä kahdesta täytyy sovittamattomana raueta, niin pitävät he kuitenkin kiinni kuvitellusta ikuisesta vaivasta ja pitävät sen niin korkeassa arvossa kuin jonkun makupalan, niin että he sivuuttamalla Raamatun hyväksyvät sen ja harkiten kieltävät, että Jeesus maksoi maailman lunastushinnan, vaikkakin Raamattu kauttaaltaan todistaa tämän totuuden.