Kun me siis, Raamattuun vedoten pidämme todistettuna, että ihmis- ja henkiluonto ovat erilaiset ja selvästi erotetut — että kahden luonnon sekotus ei sisälly Jumalan tarkotukseen, vaan olisi tällainen luonto epätäydellinen, sekä että muutos luonnosta toiseen ei ole tavallista, vaan poikkeus, yhdessä ainoassa tapauksessa: joka koskee Kristushenkilöä päätä ja ruumista — niin herää meissä silloin syvä mielenkiinto oppia tuntemaan, miten muutos tulee toteutumaan, millä ehdoilla se voidaan voittaa, ja millä tavalla se tulee tapahtumaan.

Ne ehdot, joilla seurakunta yhdessä Herransa kanssa voi tulla korotetuksi jumalalliseen luontoon (2 Piet. 1: 4), ovat aivan samat kuin ne, joilla hän sen sai: astumalla hänen askeleissaan, jättämällä itsensä eläväksi uhriksi ja siten uskollisesti toimia vihkiytymyslupauksensa mukaan, kunnes uhraus päättyy kuolemaan. Tämä luonteen muutos, ihmisluonnosta jumalalliseen luontoon, annetaan palkintona niille, jotka evankeliumin aikakautena uhraavat ihmisluontonsa, kuten Herra teki, sen kaikkien harrastusten, toiveitten ja pyrkimysten kanssa mitä nykyaikaan tai tulevaisuuteen tulee — aina kuolemaan asti. Ylösnousemisessa tulevat sellaiset heräämään, ei että he tulisivat muun ihmissuvun kanssa osallisiksi siunatusta ennalleenasettamisesta ja kaikista siitä johtuvista siunauksista, vaan tullakseen osallisiksi Herransa kaltaisuudesta, kunniasta ja ilosta saaden yhdessä hänen kanssaan Jumalallisen luonnon. — Room. 8: 17; 2 Tim. 2: 12.

Uuden luonnon alku ja kehitys verrataan ihmiselämän alkuun ja kehitykseen. Kuten toisessa tapauksessa ensin on sikiäminen ja sitten syntyminen, niin on myös toisessakin. Pyhien sanotaan siinneen Jumalan totuuden sanan kautta. (1 Piet. 1: 3; 1 Joh. 5: 18, Jaak. 1: 18.) Se on, Jumala antaa heille ensimäisen herätyksen jumalalliseen elämään sanansa kautta. Kun he, tultuaan vanhurskautetuksi vapaasta armosta uskomalla lunastukseen, kuulevat kutsun: "Antakaa ruumiinne eläväksi, pyhäksi [joka on lunastettu, vanhurskautettu] ja [sentähden] Jumalalle otolliseksi uhriksi; joka on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne" (Room. 12: 1), ja kun he, kuuliaisina kutsulle täydelleen vihkivät vanhurskautetun ihmisyytensä Jumalalle eläväksi uhriksi, Jeesuksen uhrin rinnalla, niin hyväksyy Jumala sen, ja heti tässä toimituksessa alkaa heidän henkinen elämänsä. Sellaisina alkavat he heti ajatella ja toimia kuten uusi [muuttunut] mieli vaatii, inhimillisten pyyteiden ristiinnaulitsemiseen asti. Vihkiytymyssilmänräpäyksestä asti laskee Jumala heidät "uusiksi luomuksiksi".

Embryo-tilassa olevilta "uusilta luomuksilta" häviävät entiset asiat (inhimilliset toivomukset, toiveet, suunnitelmat j.n.e.) ja kaikki tulee uudeksi. Kehittymätön "uusi luomus" jatkaa kasvamistaan ja kehittymistään, siinä määrin kuin vanha inhimillinen luonto toiveineen, tarkotuksineen, toivomuksineen j.n.e. ristiinnaulitaan. Nämä kaksi kehitystä jatkuvat samanaikuisina aina siitä ajasta asti kun vihkiytyminen alkaa, kunnes inhimillisen kuolema ja henkisen luonnon syntyminen seuraavat. Sitä myöten kun Jumalan henki jatkaa sanansa kautta yhä edelleen suunnitelmiensa paljastamista, tekee hän meidän kuolevaiset ruumiimme eläviksi (Room. 8: 11) ja saattaa täten nämä kuolevaiset kykeneviksi palvelemaan häntä; mutta kun aika tulee, niin me saamme uudet ruumiit — henkiset, taivaalliset, kaikissa suhteissa sovelletut uuden, taivaallisen mielen mukaisiksi.

"Uuden luomuksen" syntyminen tapahtuu ylösnousemuksessa (Kol. 1: 18), ja tämän luokan ylösnousemusta kutsutaan ensimäiseksi (tai ylevimmäksi) ylösnousemukseksi. (Ilm. 20: 6.) Tulee muistaa, ettemme me todellisuudessa ole henkiolentoja ennenkuin ylösnousemuksessa, joskin meidät siitä ajasta, kun me saimme lapseuden hengen, lasketaan sellaisiksi. (Room. 8: 23—25; Ef. 1: 13, 14, Room. 6: 10, 11.) Kun me tulemme todellisiksi henkiolennoiksi, se on kun me olemme syntyneet hengestä, niin emme kauvemmin ole lihallisia olentoja; sillä se "mikä hengestä on syntynyt, on henki".

Hengestä sikiäminen vihkiytymisessä täytyy tapahtua ennen tätä syntymistä henkiseen luontoon ylösnousemisessa, yhtä varmasti kuin lihassa sikiäminen tapahtuu ennen lihassa syntymistä. Kaikki jotka ovat syntyneet lihasta ensimäisen Aadamin, tuon maallisen, kuviksi, sikisivät ensin lihasta; ja muutamat ovat siinneet uudelleen Jumalan hengestä, totuuden sanan kautta, jotta he, kun aika on tullut, syntyisivät hengestä taivaallisen kuvaksi ensimäisessä ylösnousemisessa: "Niinkuin meissä on ollut maallisen kuva — niin meissä [seurakunnassa] on myös oleva taivaallisen kuva" — ellei lankeemusta tapahdu. — 1 Kor. 15: 49; Hebr. 6: 6.

Joskin taivaallisen kutsumuksen vastaanottaminen ja meidän vihkiytymisemme kuuliaisuuteen sitä kohtaan ratkaistaan yhdessä hetkessä, niin tapahtuu kuitenkin jokaisen ajatuksen saattaminen sopusointuun Jumalan mielen jälkeen asteettain; se on sen asteettaista suuntaamista taivaaseen päin, joka luonnostaan taipuu maata kohti. Apostoli kutsuu tätä muuttumiseksi, sanoen: "Älkää muodostautuko tämän maailman mukaan, vaan muuttukaa [taivaalliseen luontoon] mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne mikä Jumalan hyvä, otollinen ja täydellinen tahto on." — Room. 12: 2.

Tulee huomata, että nämä apostolin sanat eivät kohdistu uskottomaan maailmaan, vaan niihin, jotka hän tunnustaa veljiksi, kuten edellisestä värssystä huomataan: "Niin minä… kehotan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi."

Luullaan ylimalkaan, että kun ihminen kääntyy synnistä vanhurskauteen ja epäuskosta ja vihollisuudesta Jumalaa kohtaan ja rupeaa luottamaan häneen, että tämä on se muutos, jota Paavali tarkottaa. Tämä on todellakin suuri muutos, mutta ei se muutos, jota Paavali tarkottaa. Tämä on luonteen muutos: mutta Paavali tarkottaa luonnon muutosta, joka määrätyillä ehdoilla on luvattu uskoville evankeliumin aikakautena, ja hän kehottaa uskovia täyttämään nämä ehdot. Ellei tällainen luonteen muutos jo olisi tapahtunut niissä, joita hän puhuttelee, niin ei hän olisi voinut kutsua heitä veljiksi — vieläpä veljiksi, joilla oli jotakin "pyhää ja Jumalalle otollista", jonka he voivat uhrata; sillä ainoastaan ne, jotka ovat vanhurskautetut uskomalla lunastukseen, laskee Jumala pyhiksi ja otollisiksi. Luonnon muutos tulee niille lopputulokseksi, jotka evankeliumin aikana uhraavat vanhurskautetun ihmisyytensä, kuten Jeesus uhrasi täydellisen ihmisyytensä, luopuen kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan vastaiseen inhimilliseen olemassaoloon ja jättäen huomioonottamatta nykyiset inhimilliset nautinnot, etuudet, oikeudet j.n.e. Ensiksi uhrataan inhimillinen tahto ja sen jälkeen emme saa antaa oman tai jonkun toisen inhimillisen tahdon vaan ainoastaan jumalallisen tahdon meitä ohjata. Jumalallinen tahto tulee meidän tahdoksemme ja me emme pidä inhimillistä tahtoa omanamme, vaan toisen tahtona, joka on jätettävä huomioonottamatta ja uhrataan. Sitten kun jumalallinen tahto on tullut meidän tahdoksemme, alamme ajatella, päättää ja ratkaista asioita jumalallisen näkökannan mukaan: Jumalan suunnitelma tulee meidän suunnitelmaksemme, ja Jumalan tiet tulevat meidän teiksemme. Ei kukaan voi täysin ymmärtää tätä muutosta, joka ei täydellä todella ole uhrannut itseään ja sen perustuksella saanut kokea sitä. Ennen me saimme nauttia kaikesta, mikä ei todella ollut synnillistä, sillä maailma ja kaikki sen hyvyys tehtiin sitä varten, että ihminen saisi nauttia siitä, ja ainoa vaikeus oli kukistaa syntisiä taipumuksia. Mutta vihkiytyneet, muuttuneet, eivät tarvitse ainoastaan kukistaa syntisiä taipumuksiaan, vaan täytyy heidän myös uhrata nykyajan maallinen hyvyys ja omistaa kaikki voimansa Jumalan palvelukseen. Ja ne, jotka ovat uskolliset palveluksessa ja uhraamisessa, tulevat todellakin päivittäin kokemaan, että tämä maailma ei ole heidän lepopaikkansa, ja ettei heillä ole täällä pysyväistä sijaa. Mutta heidän sydämensä ja toiveensa kääntyvät siihen "sabatin lepoon, joka vielä on jälellä Jumalan kansaa varten". Ja tämä siunattu toivo elähyttää ja kiihottaa puolestaan jatkuvaan uhrautumiseen.

Siten uusiutuu tai muuttuu mieli vihkiytymisen kautta, ja toivomukset, toiveet ja päämäärä alkavat kohoutua henkisiin ja näkymättömiin luvattuihin asioihin samalla kuin inhimilliset toiveet y.m. kuolevat. Ne, jotka näin ovat muuttuneet tai ovat muuttumassa, lasketaan "uusiksi luomuksiksi", jotka Jumala on siittänyt ja siinä määrin ovat he osalliset jumalallisesta luonnosta. Huomaa tarkoin, mikä ero on näiden "uusien luomuksien" ja niiden uskovaisten ja "veljien" välillä, jotka ovat ainoastaan vanhurskautetut. Ne, jotka kuuluvat tähän jälkimmäiseen luokkaan, ovat vielä maasta maallismieliset, ja synnillisiä himoja lukuunottamatta, ovat heidän toiveensa, toivomuksensa ja tarkotusperänsä sellaisia, jotka tulevat täysin tyydytetyiksi luvattuna ennalleenasettamisaikana. Mutta ne, jotka kuuluvat edelliseen luokkaan, eivät ole tästä maailmasta, niinkuin ei Kristuskaan ollut tästä maailmasta, ja heidän toiveittensa keskipisteenä ovat nuo näkymättömät asiat, missä Kristus on Jumalan oikealla puolella. Mahdollisuus maalliseen kirkkauteen, joka niin hurmaa luonnollista ihmistä, ei kauvemmin olisi tyydyttävä osuus niille, jotka tuo taivaallinen toivo on siittänyt, niille, jotka näkevät taivaallisten lupausten kirkkauden, ja jotka näkevät sen tehtävän, joka on heille jumalallisessa suunnitelmassa osotettu. Tämä uusi, jumalallinen mieli on meidän perintöpanttimme jumalalliseen luontoon — mieleen ja ruumiiseen. Muutamat ehkä hämmästyvät tästä lauseparresta, jumalallinen ruumis; mutta meille sanotaan, että Jeesus on nyt Isänsä olemuksen kuva, ja että ne, jotka voittavat, "tulevat hänen kaltaisiksensa" ja "näkevät hänet sellaisena kuin hän on". (1 Joh. 3: 2). "On luonnollinen [inhimillinen] ruumis, ja on henkinen ruumis". (1 Kor. 15: 44). Me emme voisi ajatella taivaallista Isäämme tai Herraamme Jeesusta ainoastaan suurina luonteina ilman ruumiita. Heidän ruumiinsa ovat kirkkaita, henkisiä ruumiita, joskaan ei vielä ole ilmestynyt kuinka suuri se kirkkaus on, eikä se tule ilmestymään ennenkuin me tulemme osallisiksi jumalallisesta luonnosta.