Tästä johtuu, että Euroopan valtakunnat meidän päivinämme esiintyvät kristillisinä valtakuntina ja julistavat, että heidän hallitsijansa hallitsevat "Jumalan armosta", s.o. joko paavikunta tai jokin protestanttinen lahko on ne nimittänyt. Vaikka uskonpuhdistajat hylkäsivät monta paavivallan vaatimusta kirkolliseen tuomitsemisoikeuteen y.m. nähden, pitivät he kuitenkin kiinni siitä kunniasta, jonka maan kuninkaat olivat liittäneet kristillisyyteen. Siten joutuivat uskonpuhdistajat samaan eksytykseen. He harjottivat yksinvaltiutta nimittäessään ja vahvistaessaan kuninkaat ja hallitukset sekä antaen niille "kristittyjen valtakuntien" eli Kristuksen valtakunnan nimen. Siten saamme meidän aikanamme usein kuulla tuon arvotuksenkaltaisen nimityksen: "kristillinen maailma" — joka evankeliumin tosien periaatteitten valossa todellakin on arvotus. Meidän Herramme sanoi oppilaistaan: "He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään ole maailmasta". Ja Paavali kehottaa meitä, sanoen: "Älkää muodostautuko tämän maailman mukaan". — Joh. 17: 16; Room. 12: 2.
Jumala ei ole koskaan hyväksynyt sitä, että näitä valtakuntia on kutsuttu Kristuksen nimellä. Nimiseurakunnan pettäminä purjehtivat nämä kansat väärällä lipulla, esiintyen sinä, mitä ne eivät ole. Näiden valtakuntien ainoa oikeutus, kansan tahtoa lukuun ottamatta, riippuu siitä rajotetusta suosiosta, jonka Jumala ilmotti Nebukadnesarille — kunnes hän tulee, jolle herraus kuuluu.
Se väite, että nämä epätäydelliset valtakunnat puutteellisine lakeineen ja usein itsekkäine ja paheellisine hallitsijoineen olisivat "meidän Herramme ja hänen voideltunsa" valtakunta, on törkeä solvaus Kristuksen totista valtakuntaa ja sen "Rauhanruhtinasta" ja oikeuden mukaista hallitsijaa vastaan, jonka edessä niiden ennen pitkää täytyy kukistua. — Jes. 32: 1.
Toinen arveluttava vahinko, joka on johtunut tästä eksytyksestä, on se, että Jumalan lasten huomio sen kautta on poistunut luvatusta taivaan valtakunnasta, ja he ovat joutuneet sopimattomalla tavalla antamaan tunnustusta ja liian suurta luottamusta tämän maailman valtakunnille ja ovat tehneet melkein hedelmättömiä yrityksiä istuttaa uskonnon puhtautta ja siveyttä näihin hurjiin maallisiin runkoihin, niin että evankeliumi totisesta valtakunnasta ja niistä toiveista, jotka muodostavat sen ytimen, ovat tulleet laiminlyödyiksi. Tämän petoksen vaikutuksesta ovat muutamat hyvin halukkaita yhdistämään Jumalan nimen Yhdysvaltojen perustuslakeihin, jotta näistä sen kautta tulisi kristillinen kansa. Reformeeratut presbyteriaanit ovat vuosikausia kieltäytyneet tässä hallituksessa äänestyksestä ja virkaanastumisesta, koska se ei ole Kristuksen valtakunta. Täten tunnustavat he kristityn sopimattomuuden ottaa osaa toisten maiden hallituksiin. Meitä miellyttää suuresti tämä ajatus, mutta ei niin, että tulisimme siihen lopputulokseen, missä vaan Jumalan nimi esiintyy perustuslaissa, se muuttaisi tämän maailman valtakunnan Kristuksen valtakunnaksi, antaen heille oikeuden siinä äänestää ja astua virkaan. Oi, miten mieletöntä! Miten suuri onkaan se petos, jolla "porttojen äiti" on juovuttanut kaikki kansat (Ilm. 17: 2, 5). Väitetään, että Euroopan vallat samalla tavalla siirtyivät Saatanalta Kristukselle ja tulivat siten "kristityiksi valtioiksi".
Jos voidaan käsittää, että parhaimmat sekä huonoimmat maan valtakunnat ovat "tämän maailman valtakuntia", joiden Jumalan suoma valta-aika kohta on loppunut, antaakseen sitten tilaa määrätylle seuraajalleen, Messiaan valtakunnalle, viidennelle maailman vallalle (Dan. 2: 44; 7: 14, 18, 27), niin lujittuu totuus ja paljon eksytystä häviää.
Mutta niinkuin nyt on, saavat paavikunnan toimenpiteet tässä suhteessa, protestanttisten uskonpuhdistajaa hyväksymänä, tapahtua, kristityitten siitä huomauttamatta. Ja koska heidän tulee ylläpitää Kristuksen valtakuntaa, tuntevat he itsensä sidotuiksi taistelemaan niin kutsutun kristillisyyden nykyisten horjuvien valtakuntien puolesta, joiden aika on loppumaisillaan. Siten pakotetaan heidät usein asettumaan sortajan puolelle ja oikeuden sekä vapauden asemesta — taistelemaan tämän maailman ruhtinaan ja valtakuntien puolesta, sen sijaan, että asettuisivat Kristuksen tulevan totisen valtakunnan puolelle. — Ilm. 17: 14; 19: 11—19.
Maailma tulee nyt nopeasti tietämään, että "tämän maailman valtakunnat" eivät ole Kristuksen-kaltaiset. Heidän väitteensä olla muka Kristuksen säätämiä, eivät ole eittämättömät. Ihmiset alkavat käyttää ajatuskykyään tällaisissa ja muissa samankaltaisissa kysymyksissä. Heidän vakaumuksensa tulee johtamaan heidät paljon väkivaltaisempaan menettelyyn, kun he tulevat huomaamaan petoksen, jota on harjotettu heitä kohtaan oikeudenmukaisen Jumalan ja Rauhanruhtinaan nimessä. Itse asiassa alkavat yhä useammat otaksua, että uskonto on ainoastaan petosta, jonka tarkotuksena on maallisen vallan yhteydessä rajottaa joukkojen vapautta.
Jospa ihmiset olisivat niin viisaita, että tahtoisivat taivuttaa sydämensä ymmärtämään Herran työtä ja suunnitelmaa! Silloin nykyiset valtakunnat vähitellen häviäisivät — parannus seuraisi nopeasti parannusta ja vapaus vapautta ja oikeus ja totuus pääsisivät vallitsemaan, kunnes vanhurskaus täyttäisi maan. Mutta he eivät tahdo eivätkä voi tehdä sitä nykyisessä langenneessa tilassaan. Varustettuna itsekkäisyydellä tulee sentähden kukin taistelemaan ylivallasta. Maailman valtakunnat tulevat häviämään sinä suurena hädän aikana, jonka kaltaista ei ole ollut siitä asti kun ihmisiä on löytynyt. Niistä, jotka turhaan koettavat pitää kiinni menneestä herraudesta, kun valta on annettu Hänelle, jolle se oikeudenmukaisesti kuuluu, puhuu Herra, antaen heidän ymmärtää, että he taistelevat Häntä vastaan — taistelua, jossa he varmuudella joutuvat alakynteen. Hän sanoo:
"Miksi pakanat metelöivät ja kansat turhia ajattelevat? Maan kuninkaat nousevat kapinaan ja päämiehet keskenänsä neuvottelevat Jehovaa ja hänen voideltuansa vastaan [sanoen]: 'Katkaiskaamme heidän siteensä ja heittäkäämme pois luotamme heidän köytensä'. Joka taivaassa asuu, nauraa heille, Herra pilkkaa heitä. Silloin hän puhuu heille vihoissansa ja hirmuisuudessansa peljättää hän heitä [sanoen]: 'Minä asetin minun kuninkaani Siioniin, minun pyhälle vuorelleni'… Nyt te kuninkaat siis ymmärtäkää, ja te maan tuomarit antakaa kurittaa [neuvoa] itseänne. Palvelkaat Jehovaa pelvolla ja iloitkaat vapistuksella. Antakaa suuta pojalle [kunnioittakaa poikaa, Jumalan voideltua], ettei hän vihastuisi, ja te hukkuisitte tiellä; sillä hänen vihansa syttyy pian. Autuaat ovat kaikki ne, jotka häneen uskaltavat". — Ps. 2: 1—6, 10—12,