Jos Raamatun kannalta tarkastamme asiaa miltä puolen tahansa, niin vastustaa se siis sitä ajatusta, että lupaukset valtakunnan suhteen olisivat petullisia taruja, tai että nämä lupaukset täyttyvät meidän suhteemme nykyisessä tilassamme.

Lupaukset valtakunnasta ja kanssaperillisyydestä Mestarin kanssa kannustivat voimakkaasti ensimäistä seurakuntaa uskollisuuteen koettelemuksissa ja vainoissa, joiden suhteen heitä etukäteen oli varotettu, jotta he tietäisivät odottaa niitä. Kaikkien niiden lohduttavien ja kehottavien sanojen joukossa, joita Ilmestyskirja antaa seitsemälle seurakunnalle, loistavat kirkkaimpina ja voimakkaimpina juuri ne jotka selittävät: "Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niinkuin minäkin olen voittanut ja istunut Isäni kanssa hänen valtaistuimelleen" ja "Joka voittaa… sen minä annan pakanoita vallita".

Nämä ovat lupauksia, joita ei järjellisesti voida niin tulkita, että ne tarkottaisivat nykyistä armon työtä sydämissä ei myöskään kansojen hallitsemista nykyisessä elämässä, koska voittajat saavuttavat sen kuolemalla palveluksessaan, voittaen siten valtakunnan kunnian. — Ilm. 20: 6.

Mutta ihmisluonne koettaa välttää kärsimystä ja on aina valmis hankkimaan kunniaa ja valtaa. Siksi me huomaamme, että apostolienkin päivinä muutamat seurakunnat olivat taipuvaiset sovelluttamaan lupaukset tulevasta kunniasta ja voimasta nykyiseen elämään ja alkoivat toimia ikäänkuin he olisivat ajatelleet, että maailmalle oli tullut jo aika kunnioittaa ja totella seurakuntaa. Apostoli Paavali koetti oikaista tätä eksytystä, sillä hän tiesi, että sellaiset ajatukset vaikuttaisivat vahingollisesti seurakuntaan synnyttäen ylpeyttä sekä vierottaen uhraamisesta. Ivallisesti sanoo hän heille: "Te olette muka jo ravitut, teistä on tullut jo rikkaita, te olette ilman meitä päässeet kuin miksikin kuninkaiksi." Sitten hän jatkaa; "Kunpa teistä olisi tullut kuninkaita, niin että mekin pääsisimme kuninkailemaan teidän kanssanne." (1 Kor. 4: 8.) Kristillisyydellään ja sen rinnalla koettivat he voittaa mahdollisimman paljon kunniaa; mutta apostoli tiesi, että jos he uskollisesti seuraisivat Herraa, eivät he olisi sellaiseen tilaisuudessa. Hän muistuttaa heitä sentähden siitä, että jos kauvan odotettu hallitseminen jo olisi alkanut, olisi myöskin hän ainakin yhtä suurella syyllä hallitsemassa kuin hekin. Se seikka, että hän uskonsa kautta sai kärsiä totuuden tähden, oli todistus siitä, että heidän hallitsemisensa oli ennen aikaista, että se oli ansa kunnian asemasta. Sitten jatkaa hän vähän ivallisesti: "Me [apostolit ja uskolliset palvelijat] olemme houkkia Kristuksen tähden, mutta tehän olette älykkäitä Kristuksessa, me olemme heikkoja, mutta te väkeviä; te kunnioitettuja, mutta me halveksittuja." En kirjota tätä saadakseni teitä ainoastaan häpeämään, vaan on minulla parempi ja jalompi tarkotus, nimittäin varottaa teitä, sillä nykyinen kunnia ei ole tie siihen kirkkauteen ja kunniaan, joka on ilmestyvä. Nykyiset kärsimykset ja kieltäymykset muodostavat sen kaidan tien, joka johtaa kirkkauteen ja kunniaan, kuolemattomuuteen ja valtakunnan kanssaperillisyyteen. Siksi kehotan teitä: Tulkaa minun seuraajikseni. Kärsikää ja antakaa nyt itseänne häväistä ja vainota, jotta te minun kanssani tulisitte osallisiksi siitä elämän kruunusta, jonka Herra vanhurskas tuomari on sinä päivänä antava minulle, mutta ei ainoastaan minulle, vaan kaikille, jotka rakastavat hänen ilmestystään. — 1 Kor. 4: 10—17; 2 Tim. 4: 8.

Mutta kun ensimäinen kristillinen seurakunta uskollisesti oli kärsinyt sangen paljon vainoa, alkoivat sellaiset ajatukset päästä valtaan, että seurakunnan tehtävä oli voittaa maailma, pystyttää taivaan valtakunta maan päälle ja hallita kansoja ennen Herran toista tulemista. Tämä antoi aiheen seurakunnissa maallisiin juoniin, ylpeyteen, ulkonaiseen komeuteen ja loistaviin jumalanpalvelusmenoihin, jonka tarkotuksena oli vaikuttaa maailmaan, kiehtoa sitä ja pelottaa sitä. Täten jouduttiin askel askeleelta paavikunnan suuriin vaatimuksiin, että se Jumalan valtakuntana maan päällä omisti oikeuden vaatia kaikilta kansoilta, sukukunnilta ja kieliltä kunnioitusta ja kuuliaisuutta lakejaan ja virkailijoitaan kohtaan. Tämän väärän vaatimuksen perustuksella (silminnähtävästi pettivät he itseään samoin kuin toisia) kruunasi ja erotti paavikunta jonkun aikaa Euroopan ruhtinaita, ja esiintyy vielä tänäänkin tällä vaatimuksella, joskin se nyt on kykenemätön pakottamaan toisia kuuliaisuuteen.

Sama ajatus on paavikunnan kautta tullut protestanttisuuteen, joka myöskin väittää, joskaan ei niin varmasti, että seurakunnan hallitus nyt tavalla tai toisella tapahtuu. Korinttolaisten tavoin ovat sen tunnustajat "kylläisiä" ja "rikkaita" ja hallitsevat "kuninkaina", kuten Herra niin elävästi kuvaa sitä. (Ilm. 3: 17, 18.) Siten on tapahtunut, että ne, jotka ainoastaan nimeksi ovat seurakunnan jäseniä — jotka todella eivät ole kääntyneet, eivät ole nisua vaan lustetta ja ainoastaan matkivat nisua — ovat paljon lukuisammat kuin Kristuksen todelliset oppilaat. Nämä ovat vihollisia kaikelle todelliselle uhrautumiselle ja kieltäytymiselle, he eivät kärsi mitään vainoa vanhurskauden (totuuden) tähden pitäen sen sijaan korkeintaan kiinni paastoamisen j.n.e. ulkonaisesta muodosta. He ottavat todellakin osaa maailman hallitsemiseen eivätkä valmistaudu todellisen valtakunnan osallisuuteen, joka valtakunta pystytetään Herran toisessa läsnäolossa.

Jokainen huolellinen tarkastaja huomaa ilmeisen ristiriidan tämän käsityksen ja Jeesuksen ja apostolien opin välillä. He opettivat, ettei valtakunta ennen tule ennenkuin kuningas tulee. (Ilm. 20: 6; 3: 21; 2 Tim. 2: 12.) Siksi täytyy taivaan valtakunnan kärsiä väkivaltaa siihen aikaan asti, kunnes se kirkkaudessa ja voimassa pystytetään.

Jumalan valtakunnan kaksi puolta.

Joskin on totta, mitä Herra sanoi, että Jumalan valtakunta ei tule — ilmaannu alussa — ulkonaisin piirtein, on se kuitenkin aikanaan ilmenevä ulkonaisten, näkyväin ja erehtymättömäin merkkein kautta. Kun se on täydelleen pystytetty, tulee siinä olemaan kaksi osaa, henkinen eli taivaallinen puoli ja maallinen eli inhimillinen puoli. Henkinen puoli tulee ihmissilmälle aina olemaan näkymätön, koska ne, jotka muodostavat sen, omistavat jumalallisen, henkisen luonnon, jota ainoakaan ihminen ei ole nähnyt eikä voi nähdä (1 Tim. 6: 16; Joh. 1: 18); kuitenkin tulee sen läsnäolo ja voima voimakkaasti ilmenemään, pääasiallisesti sen inhimillisten edustajain kautta, jotka muodostavat Jumalan valtakunnan maallisen puolen.

Valtakunnan henkisen puolen muodostavat evankeliumin aikakauden voitokkaat pyhät — Kristus, pää ja ruumis — tultuaan ensin kirkastetuiksi, He nousevat ylös ja korotetaan valtaan ennen toisia, koska tämä luokka tulee siunaamaan kaikki muut. (Hebr. 11: 39, 40.) Heille kuuluu ensimäinen ylösnouseminen, (Ilm. 20; 5.)[*] Tämä suuri työ, joka on annettu tuon kirkkaan, voidellun joukon — Kristushenkilön — tehtäväksi, vaatii sen jäsenten korottamista jumalalliseen luontoon: ainoastaan jumalallinen voima kykenee suorittamaan sen. Heidän työnsä ei käsitä ainoastaan tätä maailmaa, vaan kaikki asiat taivaassa ja maan päällä — niin hyvin inhimillisten kuin henkisten olentojen keskuudessa. — Matt. 28: 18; Kol. 1: 20; Ef. 1:10; Fil. 2: 10; 1 Kor. 6: 3.