Ajanlasku on sitäpaitsi tarpeellinen perustukseksi profeetallisten aikakausien tutkistelemiselle. Meidän täytyy ensinnäkin päästä varmuuteen siitä, millä paikalla me nykyään ajan virralla olemme. Voidaksemme määrätä tämän, täytyy meillä olla luotettavia vuosilukuja laskelmaa varten. Siksi alotamme ajanlaskulla. Ja täydellisen ihmishistorian ajanlasku täytyy välttämättömästi alkaa ihmisen luomisesta.
Sitä ajanmäärää, joka on kulunut ihmisen luomisesta, arvostellaan eri tavalla. Niiden keskuudessa, jotka omaksuvat Raamatun tiedonannot, ei voi olla suuria mielipiteiden eroavaisuuksia, mutta niiden joukossa, jotka hylkäävät ne, ovat eroavaisuudet äärettömät, vaihdellen kymmenestätuhannesta aina satoihintuhansiin vuosiin asti. Näitä otaksumisia perustetaan tosiseikkoihin, jotka antavat ainoastaan heikon tuen sellaisille liijoitetuille ja ylen rohkeille johtopäätöksille. Esimerkiksi se seikka, että on löydetty piikivisiä nuolenpäitä Sveitsin ja Irlannin turvesoista melkoisesta syvyydestä maan pinnan alla, otetaan todistukseksi, että nuolenkärkien nykyinen paikka kerran on ollut maanpintana, ja että turvesuo vähitellen on kasvanut niiden ympäri ja päälle; ja sellaiselle kasvamiselle tarvittava aika, lasketaan nykyisen vuosisadassa tapahtuvan kasvamisen mukaan, joka on hyvin vähäinen. Jos heidän edellytyksensä olisivat tosia, todistaisivat ne luonnollisesti, että ihminen on ollut olemassa satoja tuhansia vuosia sitten. Mutta toiset geoloogit (maanpinnantutkijat) osottavat, ja hyvillä syillä, näiden turvesoiden kerran olleen niin veteliä, että nuolenpää saattoi helpostikin vajota melkoiseen syvyyteen vähitellen, muutamissa sadoissa vuosissa.
Esitämme toisen esimerkin: — "Pohjatutkimuksien kautta Niilinlaakson mutaisessa maassa keksittiin kaksi poltettua tiilikiveä, toinen kymmenen, toinen kahdentoista sylen syvyydessä. Jos me maalaamme vuotuisen kerrostumisen paksuuden, jonka virta muodostaa, kahdeksaksi tuumaksi vuosisadalta, on meidän laskettava toiselle näistä tiilikivistä ikää 12,000 vuotta ja toiselle 14,000 vuotta. Vertailevien laskelmien nojalla otaksuu Burmeister (eräs kuuluisa geoloogi) että on kulunut seitsemänkymmentäkaksituhatta vuotta siitä, kun ihminen ensin esiintyi Egyptin maalla; ja Draper (toinen tunnettu geoloogi) laskee eurooppalaiselle ihmiselle, joka eli viimeisen jääkauden aikana, ikää yli 250,000 vuotta." [Prof. N. Joly kirjassaan "Ihminen ennen metalleja".]
Luonnollisesti me, jos me laskisimme aivan samalla tavalla kuin nämä suuret miehet tekevät, tulisimme samanlaisiin suuriin tuloksiin. Mutta eräät meistä ovat siksi oppimattomia, että voivat panna kysymykseen, eikö ole luultavampaa, että Niilin mutakerrostumat ovat olleet hyvin säännöttömiä kuten toistenkin virtojen, jotka väliin muuttavat jokiuomaansa ja huuhtovat pois melkoisen osan äyräistään yhden ainoan tulvan aikana. Edelleen muistamme vedenpaisumuksen Noan päivinä, jota ei ainoastaan Raamatussa nimenomaan mainita, vaan joka on säilynyt pakanakansojen vanhimmissa perimätiedoissa. Mitenkähän paljon mutaa ja jätteitä vedenpaisumus onkaan synnyttänyt noiden kahdeksan tuuman lisäksi vuosisadalta. Me ihmettelemme myös, miksi ei näiden suurien nerojen mieleen ole juolahtanut se, mikä on luonnollinen asia muille, jotka eivät ole liian suuria, että kaksi tiilikiveä, heitetyt tuohon "mutaiseen maahan" aikana, jolloin se oli veden peittämä ja pehmeä, vajoaisivat melkoisen syvälle omasta painostaan, erittäinkin kun niiden tiheys on niin paljon suurempi, kuin mutaisen maan. Mitä erotukseen syvyydessä näiden kahden tiilikiven välillä tulee, olisi oppimattomalle henkilölle paljon mahdollisempaa otaksua, että toinen putosi mutaan syrjälleen tahi päälleen, ja toinen lappeelleen ja vaipui niinmuodoin hitaammin, kuin ajatella, että ihmiset, jotka elivät kahdentuhannen vuoden ajanetäisyydellä toisistaan, olisivat tehneet kaksi aivan samanlaista tiilikiveä.
Ei ole monta vuotta sitten, kun löydettiin ihmisen luuranko paikasta, joka oli ollut osa Missisippivirran uomaa, ja eräät geoloogit alkoivat laskea, miten monta tuhatta vuotta mahdollisesti oli kulunut niiden monien muta- ja maakerrosten perustuksella, jotka peittivät luurankoa. He luulivat saaneensa erittäin arvokkaan mallikappaleen historiantakaisesta ihmisestä. Mutta sitten löydettiin useita jalkoja luurangon alta, osia n.s. "ruuhesta", sellaista, jota käytettiin Missisipillä vähemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten, joka kokonaan kumosi heidän laskelmansa ja säästi ihmiskunnan uudesta todistuksesta, että maailma on satojatuhansia vuosia vanhempi, kuin mitä Raamattu opettaa.
Me jätämme yhteensoveltumattomat ja kokonaan epäluotettavat arvelut, joita muutamat geoloogit ovat tehneet tässä ajanlaskua koskevassa aineessa ja käännymme ihmiskunnan historiaan saadaksemme valaistusta. Mutta mitä löydämme? — Vanhimpain pakanakansojen historiaa ei voi selvästi johtaa taaksepäin edes kolmeatuhatta vuotta. Sen takana on kaikki hämärää, epätietoista, tarunsekaista, satumaista, epäluotettavaa perimätietoa. Roomalainen historia ei johda niin kauvas taaksepäin, koska on ainoastaan kaksikymmentäseitsemän sataa vuotta siitä kun Rooma perustettiin, ja sitäpaitsi ovat sen ensimäiset vuosisadat verhotut perimätietojen epävarmuuteen. Kolmetuhatta vuotta takaperin babylonilaisessa, syrialaisessa ja egyptiläisessä historiassa vievät meidät aikaan, jossa muistiinpanot ovat katkonaisia ja syvän hämärän verhoamia. Sama aikamäärä Kiinan historiassa vie meidät Tsjen-hallitsijasukuun, jolloin kiinalaisen historian tapahtumat "alkavat tulla luotettavimmiksi." Kreikassa, joka on ollut tunnettu sivistyksestään viimeksi kuluneiden kolmentuhannen vuoden aikana, jossa ennen muita odottaisimme löytävämme tarkkaa historiaa, — mitä löydämme? Me huomaamme sen vuosiluvut tarkoiksi viimeisten kahdenkymmenenkuuden vuosisadan kuluessa, mutta ei kauemmas. Sen takana on aika, joka on tunnettu Kreikan "jumalaistarullisen tahi historiantakaisen" ajan nimellä.. Ainoa järjellinen ja yhtäjaksoinen kertomus niistä kolmesta ensimäisestä tuhannesta vuodesta, jona ihminen on elänyt maan päällä, on Raamatussa; ja tämä asianhaara sopiikin yhteen sen vaatimuksen kanssa, että se on jumalallista alkuperää, ollen Jumalan johdon ja varjeluksen alainen.
Niinkuin on historian laita, niin on vuosilukujenkin; maailmalla ei ole, lukuunottamatta Raamattua, mitään keinoa johtaa ajanlaskuaan kauvemmaksi kuin vuoteen 776 e.K. Tämän aineen suhteen viittaamme Yale Collegen professorin, Fisherin, lausuntoon. Hän sanoo: "Tarkka tapa määrätä vuosilukuja, saavutettiin vähitellen. Ajanjaksojen keksiminen oli tarpeellinen tätä tarkotusta varten. Ensimäinen määrätty aika tapahtumien päiväämisellä vahvistettiin Baabelissa — Nabonassarin aikakautena 747 e.K. Kreikkalaiset (noin vuodesta 300 e.K.) laskivat aikansa ensimäisestä muistiinkirjotetusta voitosta olympialaisissa leikeissä 776 e.K. Näitä leikkejä pidettiin joka neljäs vuosi. Jokainen olympikausi oli siis neljän vuoden ajanjakso. Roomalaiset alkoivat vasta muutamia vuosisatoja Rooman perustamisesta laskea aikansa siitä tapauksesta alkaen, s.o. v:sta 753 e.K."
Lisätodistuksena siitä, että monet kaukaisen muinaisajan historioista ovat niin täynnä mielikuvituksia ja tarumaisia perimätietoja, että ne ovat arvottomia ajanlaskullisia vuosilukuja varten, eivätkä mitenkään ansaitse huomiota sellaisina, lainaamme tähän amerikkalaisesta Cyclopaediasta (tieto-sanakirjasta) kirjotuksen Ajanlasku.
"Vanhain kansain historiat, jollemme tee poikkeusta hebrealaisiin nähden, menevät taaksepäin tuhansia tahi miljoonia vuosia tarullisiin aikakausiin; ja vielä sittenkin, kun muistiinpanot alkavat saada historiallisen leiman, ovat ristiriitaisuudet erittäin suuret. — — Assyrialaisten, babylonialaisten ja egyptiläisten kirjotukset ovat tehdyt kuolleilla kielillä ja käyttävät aikoja sitten vanhentuneita kirjainmerkkejä. — — Kreikkalaiset ja roomalaiset vuosiluvut voidaan ylipäänsä hyvin todeta ensimäiseen olympikauteen asti, v. 776 e.K., ja konsulaatin pystyttämiseen, v. 510 e.K. Aika tätä ennen perustuu oikeastaan perimätietoihin tai taruihin. Herodotukseen voidaan luottaa siinä, mikä koskee hänen aikakauttaan, noin 450 e.K. ja sataa tai parisataa vuotta aikaisemmin."
Clinton sanoo, eräässä teoksessa kreikkalaisesta ajanlaskusta (siv. 283): "Se historia, jota hebrealaiset kirjotukset sisältävät, esittää ihmeellisen ja miellyttävän vastakohdan kreikkalaisten varhaisempien tiedonantojen rinnalla. Viimeksi mainituissa voimme työläästi huomata ainoastaan muutamia tosiasioita, joita runoilijat ovat meille säilyttäneet, jotka sitten runon ja tarun koristamina jättivät jälkeensä sen, mitä suullisen perimätiedon kautta olivat ottaneet vastaan. Hebrealaisen kansan aikakirjoissa on meillä luotettavia, aikalaisten hengen johdolla kirjotettuja kertomuksia. Mitä he ovat jättäneet jälkeensä, tulee niinmuodoin meille moninkertaisella uskottavaisuudella ja vahvistuksella. Heillä oli apunaan jumalallinen ilmotus kirjottaissaan tosiasioista, joissa heidän todistuksensa inhimillisinäkin todistajina olisi ollut pätevä."