Toiset kristityt vetävät hyvin järjettömiä johtopäätöksiä tästä Herramme lausunnosta, mikäli se koskee hänen käyttämäänsä todellista ruumista lihasta ja luusta. He pitävät tuota käyttämäänsä ruumista hänen henkiruumiinaan ja selittävät henkiruumiin olevan lihaa ja luuta ja aivan ihmisruumiin kaltaisen, sillä eroituksella, että jotain määräämätöntä, jota he nimittävät hengeksi, juoksee sen suonissa veren asemesta. He eivät näy ottavan huomioon Herramme ilmotusta, ettei se ollut mikään henkiruumis — ettei henkiolennolla ole lihaa ja luita. Lienevätkö myöskin unohtaneet Johanneksen lausunnon "ettei ole vielä käynyt ilmi mitä meistä tulee", mikä henkiruumis on, ja ettemme tule sitä tietämään ennenkuin olemme muutetut ja tehdyt hänen kaltaisikseen ja saaneet nähdä hänet sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin hän oli (1 Joh. 3: 2). Unohtanevatko myös apostolin selvän selityksen, "ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa?" ja hänen vakuutuksensa, että sen tähden kaikkien, jotka tulevat perillisiksi Kristuksen kanssa, täytyy myös muuttua? — 1 Kor. 15: 50, 51.
Monella kristityllä on se käsitys, että Herramme kirkas hengellinen ruumis on aivan sama ruumis, joka ristiinnaulittiin ja laskettiin Joosefin hautaan. He odottavat, kun saavat nähdä Herran kirkkaudessansa, tuntevansa hänet haavain arvista, jotka hän sai Golgatalla. Tämä on suuri erehdys, joka kyllä selviää, jos hiukkasenkaan ajattelemme. Ensinnäkin todistaisi sellainen olettamus, ettei hänen ylösnousemusruumiinsa olisikaan ihana ja täydellinen, vaan arpien rumentama. Toiseksi todistaisi se, että me kumminkin tiedämme minkälainen henkiruumis on, vaikka apostoli sanoo jotakin aivan päinvastaista. Kolmanneksi todistaisi se, että lunastuksemme hinta on otettu takasin, sillä Jeesus sanoi: "Lihani annan, jotta maailma saisi elämän". Juuri hänen lihansa, hänen elämänsä ihmisenä, hänen ihmisyytensä uhrattiin pelastukseksemme. Ja kun hän jälleen herätettiin elämään Isän voiman kautta, ei häntä herätetty ihmisolennoksi; sillä sen hän oli uhrannut hinnaksi ostaakseen meidät. Ja jos tämä hinta olisi otettu takaisin, olisimme vielä kuoleman kirouksen alaisina, ja ilman toivoa.
Meillä on yhtä vähän syytä otaksua, että Herramme henkiruumis hänen ylösnousemisensa jälkeen, on inhimillinen ruumis, kuin että hänen henkiruumiinsa ennen ihmiseksi tulemistansa olisi ollut inhimillinen, taikka että toisilla henkiolennoilla on inhimilliset ruumiit; sillä hengellä ei ole lihaa eikä luita; ja, sanoo apostoli Pietari, Herramme "kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä". (1 Piet. 3: 18).
Meidän Herramme inhimillinen ruumis otettiin kumminkin yliluonnollisella tavalla pois haudasta; sillä jos se olisi jäänyt sinne, olisi se ollut ylitsepääsemättömänä esteenä opetuslasten uskolle, heille kun ei vielä oltu opetettu hengellisiä asioita, sillä henki "ei ollut vielä annettu." (Joh. 7: 39.) Emme tiedä, mitä siitä on tullut. Tiedämme vaan, ettei se joutunut maatumaan tahi turmeltumaan. (Apt. 2: 27, 31.) Hajaantuiko se kaasuiksi, tahi onko se kätketty johonkin Jumalan rakkauden, Kristuksen tottelevaisuuden ja meidän lunastuksemme suurena muistomerkkinä, ei tiedä kukaan; — eikä sellainen tieto ole tarpeellinenkaan. Me tiedämme, että Jumala jollain ihmeellisellä tavalla kätki Mooseksen ruumiin (5 Moos. 34: 6; Juud. 9); ja että Jumala muistomerkkinä ihmeellisellä tavalla säilytti turmeltumasta mannan kultaisessa astiassa, joka oli asetettu arkin armoistuimen alle todistuksen majassa, ja että tämä oli esikuva Herramme lihasta, taivaan leivästä. (2 Moos. 16: 20, 33; Hehr. 9: 4; Joh. 6: 51—58.) Meitä ei niinmuodoin tule hämmästyttämään, jos Jumala valtakunnassa tulee näyttämään maailmalle sen liha-ruumiin, joka ristiinnaulittiin kaikkien edestä, kun se annettiin lunastukseksi heidän tähtensä, mutta joka ei tarvinnut turmeltua, vaan säilyi ijankaikkisena todistuksena äärettömästä rakkaudesta ja täydellisestä tottelevaisuudesta. Ainakin voi olla mahdollista, että Joh. 19: 37 ja Sak. 12: 10 voivat toteutua sillä tavalla. Ne, jotka huusivat: "Ristiinnaulitse hänet!" tulleevat kentiesi vielä todistajina tunnustamaan sen ruumiin samaksi ruumiiksi, jonka läpi peitsi ja naula ovat pistäneet ja orjantappurat haavottaneet.
Jos otaksuisi, että Herramme ihana ruumis oli liha-ruumis, ei millään tavalla voisi selittää hänen omituista ja äkillistä ilmestymistään noina neljänäkymmenenä päivänä hänen taivaaseenastumisensa edellä. Miten voi hän niin äkkiä näyttäytyä ja taasen hävitä? Mistä johtui, että hän melkein alituisesti pysyi näkymättömänä näiden neljänkymmenen päivän aikana? Ja mikä oli syynä, että hänen ulkomuotonsa joka kerralla oli niin muuttunut, etteivät tunteneet häntä samaksi, joka oli näyttäytynyt heille jollakin edellisellä kerralla, tahi siksi, joka oli heille kaikille niin hyvin tunnettu ja rakastettu ennen ristiinnaulitsemistaan, joka oli tapahtunut ainoastaan muutamia päiviä sitä ennen.
Ei käy päinsä sanoa yksinkertaisesti, että nämä ilmestymiset olivat ihmetöitä, sillä silloin olisi mainittava joku hyöty tahi välttämättömyys ihmetöiden tekemiseksi. Jos hänen ruumiinsa ylösnousemisensa jälkeen olisi ollut lihaa ja luita ja sama ruumis, joka ristiinnaulittiin, kaikkine piirteineen ja arpineen, miksi teki hän ihmetöitä, jotka eivät ollenkaan tukeneet sitä asiaa, vaan pikemmin, kuten näemme, olivat omiaan opettamaan päinvastaista? — ettei hän enää ollut ihminen — lihaa ja luita — vaan henkiolento, joka taisi tulla ja mennä tuulen tavalla, ettei kukaan tiennyt mistä hän tuli tahi minne hän meni, mutta joka opettamista varten ilmestyi ihmisenä erilaisissa liha- ja luuruumiissa, jotka hän loi ja teki tyhjäksi sitä mukaan kun tilaisuus vaati?
Ennen ristiinnaulitsemistaan oli Herramme ollut tuttavallisella kannalla opetuslapsiensa kanssa, mutta ylösnousemisensa jälestä oli hän enemmän itseensä sulkeutunut heidän suhteensa, vaikkakin hän rakasti heitä yhtä paljon kuin ennen. Epäilemättä tapahtui tämä huomauttaakseen heille perusteellisella tavalla siitä arvokkaisuudesta ja kunniasta, joka seurasi hänen korkeaa korotustaan, ja vaikuttaakseen heissä tarpeellista kunnioitusta hänen persoonaansa ja valtaansa kohtaan. Vaikkei Jeesukselta ihmisenä koskaan puuttunut sitä arvokkaisuutta olennossa, joka vaatii kunnioitusta, oli kumminkin suurempi erilläänoleminen välttämätön ja sopiva senjälkeen, kun hän oli muuttunut jumalalliseksi luonnoksi. Sellaista arvokkaisuutta on Jehova aina vaariinottanut luotuja olentoja kohtaan ja onkin se paikallaan. Tämä varovaisuus huomataan Herramme kaikissa puheluissa opetuslapsiensa kanssa, ylösnousemisensa jälkeen. Ne olivat hyvin lyhyitä, niinkuin hän oli sanonut: "En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne." — Joh. 14: 30.
Niille, jotka uskovat, että taivaallinen Isämme on henki eikä ihminen, ei pitäisi olla vaikeaa käsittää, että meidän Herramme Jeesus, joka on korotettu Jumalalliseen luontoon, ja joka ei ole ainoastaan Jumalan siveellinen kuva, vaan todellisuudessa "Isän olemuksen perikuva", ei enää ole ihminen, vaan henkiolento, jota ei kukaan ihminen ole nähnyt, eikä voi nähdä, ihmeen tapahtumatta. On aivan yhtä mahdotonta ihmisille nähdä Herran Jeesuksen verhoamatonta kirkkautta, kuin heille on nähdä Jehovaa. Ajattele hetkisenkään, mitenkä henkisen kirkkauden pelkkä heijastus vaikutti Moosekseen ja Israeliin Siinailla. (Hebr. 12: 21; 2 Moos. 19; 20: 19—21; 33: 20—23; 34: 29—35.) "Niin hirmuinen oli se näky", niin valtava ja peljästyttävä, että Mooses sanoi: "Olen peljästynyt ja vapisen." Ja vaikka Moosesta vahvistettiin yliluonnollisella tavalla, voidakseen nähdä Herran kirkkautta, niin että hän neljänäkymmenenä päivänä ja neljänäkymmenenä yönä, yksin Jumalan kanssa, hänen kirkkautensa varjostamana, ilman ruokaa ja juomaa, otti vastaan ja kirjotti jumalallisen lain (2 Moos. 34: 28), sai hän, kun hän halusi nähdä Jumalaa kasvoista kasvoihin, tietää: "Et sinä taida nähdä minun kasvojani; sillä ei yksikään ihminen, joka minun näkee, taida elää." (2 Moos. 33: 20.) Kaikki mitä Mooses koskaan on nähnyt, oli sentähden näky, joka esitti Jumalaa, mikään muu ei ollut mahdollista. Tämä soveltuukin apostolien lausuntojen kanssa: "Ei kukaan [s.o. ihminen] ole milloinkaan nähnyt Jumalaa"; hän on kuolematon, näkymätön Kuningas jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi [koskaan] nähdä. (1 Tim. 6: 15, 16.) Mutta selvästi sanotaan, että henkiolennot voivat nähdä ja näkevät Jumalan. — Matt. 18: 10.
Jos Herramme vielä on "ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä." (1 Tim. 2: 5, 6) — jos hän, kun oli tullut kuoletetuksi lihassa, herätettiin jälleen lihassa, eikä, niinkuin apostoli selittää, elämää antavana henkenä — silloin hän, sen sijaan että olisi korotettu korkeammalle enkeleitä ja kaikkia nimiä, mitä maan päällä mainitaan, on vielä ihminen. Jos hänellä vielä on palvelijan muoto, jonka hän otti päällensä kärsiäkseen kuoleman jokaisen edestä, ja jos hän on vielä vähän alempi enkeleitä, ei hän koskaan voi nähdä Jumalaa. Mutta miten mahdoton onkaan sellainen mielipide, kun sitä täydellisesti tarkastetaan apostolisen todistuksen valossa. Ajattele myös, että jos Herramme liha, joka läväistiin ja jota naulat, peitsi ja orjantappurakruunu haavoittivat, ja johon kärsimys on painanut leimansa, on hänen ihana ruumiinsa, ja jos arvet ja riutuneet inhimilliset piirteet muodostaisivat erottamattoman osan Herramme korotetusta olemuksesta, ei hän likimainkaan olisi kaunis, vaikka kohta rakastaisimme haavoja, joita hän sai meidän tähtemme. Ja jos hänellä siis on epätäydellinen, arvettunut, rumentunut ruumis, ja jos meidän on tultava hänen kaltaisikseen, eikö siitä seuraisi, että ne apostolit, joita ristiinnaulittiin, mestattiin, kivitettiin kuoliaiksi, poltettiin, leikattiin kappaleiksi, joita petoeläimet repivät, samoin kuin ne, joita tapaturma on kohdannut, samaten jokainen kantasivat hänen ruumiinvikojaan ja arpiaan. Ja eikö taivas, tämän käsityksen mukaan, tarjoaisi mitä epämiellyttävimmän näyn — ijankaikkisesti. Mutta asia ei ole niin, eikä kukaan voisi kauvemmin omaksua niin järjetöntä ja epäraamatullista mielipidettä. Henkiolennot ovat täydellisiä joka suhteessa. Sen johdosta terottaakin apostoli Seurakunnan jäsenille, jotka ovat taivaallisen tahi hengellisen kirkkauden ja kunnian perillisiä, että [olento] katoavaisuudessa [kuolemassa] kylvetään, katoamattomuudessa herätetään; häpeässä kylvetään [huolien, surujen y.m. murtamana], kirkkaudessa herätetään; heikkoudessa [haavoineen, arpineen y.m.] kylvetään, voimassa herätetään, kylvetään sielullinen [kirjaimellisesti eläimellinen] ruumis, herätetään hengellinen ruumis; — — ja että niinkuin meissä on ollut maallisen [Isän] kuva: niin meissä on myös oleva taivaallisen [Herran] kuva (Kor. 15: 42—51.) Herramme Jeesus otti meidän tähtemme myöskin maallisen kuvan vähäksi ajaksi, että hän voisi lunastaa meidät. Mutta ylösnousemisessaan tuli hänestä taivaallinen Herra (Room. 14: 9), ja me tulemme pian, jos olemme uskollisia, omistamaan taivaallisen Herran kuvan (hengelliset ruumiit), niinkuin meissä nyt vielä on maallisen herran, Aadamin, kuva (maalliset ruumiit.)
Muistakaamme miten kävi Paavalille — tullaksensa apostoliksi, täytyi hänen olla todistaja — täytyi hänen nähdä Herra ylösnousemisensa jälestä. Hän ei ollut niitä, joka näki Jeesuksen ylösnousemisen ilmestykset ja läsnäolon noina neljänäkymmenenä päivänä; niinmuodoin suotiin hänelle erityisesti vilahdukselta nähdä Herraa. Mutta hän ei nähnyt Herraa sellaisena kuin toiset — puettuna lihaan ja erimuotoisiin vaatteisiin. Ja ainoastaan silmäys Herramme verhomattomaan ihanaan olentoon kaatoi hänet maahan sellaisen kirkkauden sokaisemana, joka on "kirkkaampi auringon loistoa puolenpäivän aikana", josta sokeudesta ainoastaan ihmetyö saattoi hänet parantaa ja antaa hänelle vaikkakin vaan osittaisesti näön. (Apt. 9: 17, 18.) Eiköhän Paavali nähnyt Herraa sellaisena kuin hän on — henkiolentona? Ja eiköhän Herramme noina neljänäkymmenenä päivänä näyttäytynyt sellaisena kuin hän oli, s.o. niinkuin hän ennen oli ollut niitä erityisiä tarkotuksia ja syitä varten, joita jo on osotettu? Eikä ole mitään syytä epäillä tätä. Mutta Herralla oli eri tarkotus, jonka vuoksi hän näyttäytyi tällä tavalla Paavalille, samoin kuin hänellä oli eri tarkotus, jonka mukaan hän toimi, kun hän eri tavalla näyttäytyi toisille. Tätä tarkotusta osottaa Paavali sanoen: "Mutta kaikkein viimeiseksi hän näyttäytyi minullekin, joka olen ikäänkuin KESKEN [ennen aikaan] SYNTYNYT." (1 Kor. 15: 8.) Niinkuin Herramme ylösnouseminen merkitsi hänen syntymistänsä kuolleista hengellisen olemassaolon täyteen täydellisyyteen (Kol. 1: 18; Room. 8: 29), niin esitetään tässä ja muuallakin Seurakunnan, Kristuksen ruumiin, ylösnousemista, syntymiseksi. Meidän syntymisessämme tahi ylösnousemisessamme henkiolentoina me saamme nähdä Herran sellaisena kuin hän on, niinkuin Paavali näki hänet; mutta me, jotka silloin olemme muuttuneet tahi syntyneet henkiolennoiksi, emme tarvitse kaatua maahan tahi tulla sokeiksi Herramme kirkkaan olennon näkemisestä. Paavalin sanat tarkottavat, että hän näki hänet sellaisena kuin me tulemme näkemään hänet — "sellaisena kuin hän oli." Hän näki hänet sellaisena kuin Kristuksen ruumiin kaikki jäsenet tulevat näkemään hänet, mutta ENNEN OIKEAA AIKAA, ennenkuin hän oli syntynyt kuolleista ja niinmuodoin ennenkuin hän saattoi kestää sitä; — kumminkin "sellaisena" kuin jokainen, joka on niin syntynyt, tulee aikanaan hänet näkemään.