"Tulkaa tänne, ja minä olen antava teille asianomaisesti sinetillä vahvistetut kirjeet, joiden kautta nekin synnit, joita vast'edes haluatte tehdä, tulevat kaikki anteeksi annetuiksi teille. Ei ole mitään niin suurta syntiä, ettei synninpäästö saattaisi pyyhkiä sitä pois. Maksakaa vaan, maksakaa vahvasti, ja te saatte anteeksi. Te papit, aatelismiehet, kauppiaat, vaimot, neitoset, nuorukaiset, kuunnelkaa edesmenneitä vanhempianne ja ystäviänne, jotka huutavat teille pohjattomasta kuilusta: 'Me kärsimme kauheaa vaivaa; vähäpätöinen almu vapauttaisi meidät. Te voitte antaa, ettekö tahdo!' Kymmenellä groschenilla (noin 1 markalla) saatatte vapauttaa isänne kiirastulesta. Meidän Herra Jumalamme ei enää ole meille Jumalana — Hän on antanut kaiken vallan paaville."
Seuraava on jätetty jälkimaailmalle kopiona niistä kaavakkeista, joita Tetzel käytti — joihin ostajan nimi, hänen syntinsä j.n.e. täytettiin: —
"Herramme Jeesus Kristus armahtakoon sinua… ja päästäköön sinut kaikkein pyhimmän kärsimyksensä kautta. Minä, sen apostolisen vallan voimassa, joka on minulle uskottu, päästän sinut kaikista… ylitsekäymisistä, synneistä ja rikoksista, joita lienet tehnyt, vaikka kuinka suuret ja kauhiat ovat ja mitä laatua lienevätkään… Minä päästän sinut niistä vaivoista, joita sinun olisi kärsittävä kiirastulessa… Minä asetan sinut ennalleen kasteesi viattomuuteen ja puhtauteen, että kuolemanhetkellä vaivanpaikan portit ovat sinulta suljetut ja paratiisin portit ovat avoinna sinulle. Ja jos sinä elät kauvan, jatkuu tämä armo muuttumatta loppuun asti. Isän, pojan ja pyhän Hengen nimeen. Amen. Veli, Juhana Tetzel, asiamies, on omakätisesti allekirjoittanut tämän. — — —"
Miten tällä hetkellä lienee asianlaita, emme voi sanoa, mutta me tiedämme, että muutamia vuosia takaperin, oli painettuja synninpäästökirjeitä oheenliittyvine hintoineen kaupan, pöydillä, muutamissa suurissa roomalais-katolisissa kirkoissa Meksikossa ja Kuuballa.
"Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät"
— "Hävittää Korkeimman pyhiä".
Onko totta, että paavillisella matkimisvaltakunnalla oli valtaa ja käyttikö se sitä Jumalan totisesti vihkiytyneitä lapsia kohtaan ja voitti heidät — "hävitti heidät" pitkänä sortamis- eli musertamis-aikana, johon hebrealainen teksti viittaa? Me vastaamme: Kyllä; jokainen keino, jota saatettiin ajatella, käytettiin musertamaan ja tukahduttamaan totisen kristillisyyden henkeä (Joh. 8: 36; Gal. 5: 1; 2 Kor. 3: 17) ja asettamaan sen sijaan Antikristuksen hengen, opit ja muodot. Alussa se olikin vähemmin suoraa hyökkäystä uskollisia kohtaan, kuin pitkällistä, kestävää, musertavaa sortoa, joka erityisemmin kohdistui opettajiin, jotka tekivät vastarintaa; kuluttaen loppuun monen kärsivällisyyden jopa uskonkin. Tästä kestävästä tukahduttamisesta ja kiusaamisesta on meillä selvä esimerkki rippituolilaitoksessa, jonka kautta Antikristus ei ainoastaan ottanut selvää jokaisesta sanasta ja vastalauseesta tätä järjestelmää vastaan, joka oli lausuttu ripitettävän läsnäollessa, vaan myös uhaten tulevaisia rangastuksia, pakotti hänet tunnustamaan jokaisen oman ajatuksen ja katumaan jokaista tekoa, joka oli suunnattu tätä järjestelmää vastaan. Tämä laitos sai sitäpaitsi pian sellaista tukea maallisen vallan puolelta, että jokaista kirkkoa vastaan lausuttua vastaväitettä saatettiin pitää kavalluksena maallista valtaa vastaan, jota kannatettiin paavillisen valtuuden kautta.
Paavikunnan suurvallan alkuaikoina oli kansa kokonaisuudessaan joko kirkon nimijäseniä tahi pakanoita; ja kaikilta, jotka tunnustivat Kristusta, vaadittiin, että he seuraisivat niitä tapoja ja sääntöjä, joita vähitellen kohoutuva pappisvalta oli määrännyt. Kun eksytys, joka aina on ollut yleisempi kuin totuus, kerran oli korotettu vaikutusvaltaan ja voimaan, ajoi se totuutta takaa, julisti sen pannaan ja saattoi sen huonoon maineeseen, ja samoin kaikki ne, jotka sitä suosivat. Tämä oli aika, jolloin, niinkuin Ilmestyskirjassa kuvataan, totinen Seurakunta, (vaimo) pakeni erämaahan — yksinäisyyteen, (Ilm. 12: 6) — ollen hyljätty olento uskollisuutensa tähden totuutta ja Seurakunnan totista Herraa ja Päätä kohtaan. Tänä aikana, jolloin luopiot korotettiin ruhtinaiksi, saivat totiset, uskolliset pyhät kokea, mitä Herra oli sanonut, että heillä, ja kaikilla, jotka tahtoivat elää jumalisesti (tänä nykyisenä aikana) oli odotettavana vainoa. Anoppi oli miniää vastaan, isä poikaa ja veli veljeä vastaan ja ihmisen viholliset olivat usein hänen oma huonekuntansa. Saattaako ajatellakaan jotain, joka olisi enemmän omiaan hävittämään tahi musertamaan Korkeimman pyhiä kuin sellainen vuosisatoja jatkuva menettelytapa oli.
Saadaksemme käsitystä tämän vainon julmuudesta ja säälimättömyydestä, on meidän jälleen käännyttävä historian puoleen.
Kristittyjen vainot pakanallisen Rooman aikana eivät ole verrattavissa vainoihin paavillisen Rooman aikana. Niitä ei ollut niin monta, ne olivat enemmän rajotettuja laajuudeltaan eivätkä olleet niin kovin vaikeita. Aikasempien kristittyjen puolelta kerrotaan, että useimmat niistä esivaltahenkilöistä, jotka maakunnissa toimivat keisarin tahi senaatin valtuuttamina ja joiden käsissä oli valta elämän ja kuoleman yli, käyttäytyivät sivistyneiden ja hyvin kasvatettujen miesten lailla, jotka kunnioittivat oikeuden periaatteita. He kieltäytyivät usein epämiellyttävästä vainoamisesta, he epäsivät syytöksiä kristittyjä vastaan ylenkatseella (kuten Pilatus ja Herodes koettivat tehdä Herraamme nähden — Luuk. 23: 14—16, 20, 22; Matt. 27: 24) tahi esittivät syytetyille kristityille laillisia keinoja, joilla voisivat päästä asiasta. Useimmin, jos vaan oli mahdollista, käyttivät he valtaansa auttaakseen kristityitä kuin sortaakseen heitä; ja pakanalliset tuomioistuimet olivat usein heidän varmin pakopaikkansa juutalaisia syyttäjiänsä vastaan. [Katso Gibbon II. nid. siv. 31—33] Julma vaino ilkeämielisen hirmuvaltiaan, Neron, aikana, joka antoi polttaa muutamia kristittyjä, kääntääkseen yleisön epäluuloja itsestään, on pimeimpiä lehtiä pakanallisen Rooman historiassa. Mutta hänen uhrinsa olivat verrattain harvat. Pakanallisen vainon esineinä ei ollut yhteiskuntia, vaan yksityisiä ihmisiä. Nämäkin, johtavien edustajien vainoamiset eivät johtuneet mistään varmasta, kumoamattomasta päätöksestä hallituksen puolelta vastustaa kristinuskoa, vaan olivat ennemmin seurauksia hillittömistä, taikauskon aiheuttamista levottomuuksista kansan keskuudessa, jonka äänekkäitä vaatimuksia viranomaiset pitivät välttämättömänä totella rauhan ja järjestyksen hyväksi. Useita esimerkkejä tästä tulee esille sekä apostoli Paavalin, että toisien apostolien elämän juoksussa. — Katso Apt. 19: 35—41; 25: 24—27; 26: 2, 3, 28. Laajimmatkin vainot roomalaisien keisarien aikana eivät kestäneet kauvan, paitsi Diokletianuksen aikainen, joka kesti vaihtuvalla kiivaudella kymmenen vuotta. Näiden vainojen välillä oli usein pitkät ajat rauhaa ja lepoa. Keisarien aikana ei kristinuskoa, vaikka olikin vainojen ahdistama, kokonaan hävitetty, vaan saattoi se, niinkuin olemme nähneet, iloita suuresta edistymisestä.
Miten erilaiset olivatkaan paavikunnan vainot, jotka eivät ainoastaan käyneet käsiksi etevimpiin vastustajien joukosta, vaan heihin kaikkiin, ja jonka vainot eivät kestäneet ainoastaan muutamia kuukausia, vaan taukoamatta! Se, mikä pakanallisien keisarien aikana oli ollut ohimenevän vihan tahi raivon purkausta, järjestettiin paavien aikana säännölliseksi järjestelmäksi, jota uskonvimma ja vehkeilevä kunnianhimo elähdytti — ja saatanallinen uutteruus, tarmo ja julmuus innostutti, joka ei löydä vertojaan ihmiskunnan historiassa. Luopunut seurakunta pani pois hengen miekan ja tarttui valtion käsivarteen ja käänsi sen lihalliset aseet säälimättömällä raivolla jokaista heikompaa vastustajaa kohti, joka oli sen kunnianhimon tiellä; sen liehakoidessa, imarrellessa ja pettäissä niitä, joilla oli valta, kunnes se voitti heidän suosionsa ja luottamuksensa ja anasti heidän paikkansa ja valtuutensa.