Pärttylinpäiväyötä kuvaava taulu ripustettiin Vatikaaniin. Sen yläpuolella oli koriste, johon latinaksi oli kirjotettu sanat, jotka merkitsivät: "Paavi hyväksyy Colignyn kohtalon." Coligny oli eräs hugenottien etevä johtaja ja ensimäisiä niistä, jotka kaatuivat. Kun hän oli surmattu, erotettiin pää ruumiista, ja lähetettiin kuningattarelle (joka antoi palsamoida sen ja lähetti sen voitonmerkkinä Roomaan), roskaväen laahatessa hänen ruumistaan pitkin Parisin katuja. Kuningasta kohtasi sen jälkeen katumuksen kauhut, joista hän ei toipunut milloinkaan. On kirjoitettu muistiin, että hän sanoi uskotulle lääkärilleen: "Minä en tiedä, mitä minulle on tapahtunut, mutta minun sieluani ja ruumistani värisyttää ikäänkuin olisin kuumeessa. Jokainen silmänräpäys, valvoessani tai nukkuessani, olen näkevinäni silvottuja ruumiita näyttäytyvän minulle kauhistuttavilla, veren peittämillä kasvoilla." Hän kuoli kauheassa tuskassa, verisen hien peittämänä. Vuonna 1641 julisti Antikristus "uskonnollisen uskonsodan" Irlannissa ja kehotti väestöä väkivallalla surmaamaan protestantteja kaikilla, heidän vallassaan olevilla tavoilla. Hurmaantunut kansa kuunteli käskyä niinkuin Jumalan ääntä, eivätkä hidastelleet toimittaa tehtäväänsä. Protestanttista verta juoksi koko Irlannissa, taloja poltettiin poroksi, kaupunkeja ja kyliä hävitettiin melkein kokonaan. Muutamia pakotettiin murhaamaan omia sukulaisiansa ja sitte päättämään omat päivänsä, — ja viimeset sanat, jotka tulivat heidän korviinsa, olivat pappien vakuutukset, että heidän kuolinhätänsä oli ainoastaan alkua ijankaikkisiin tuskiin. Tuhansittain kuoli viluun ja nälkään koettaissaan paeta muihin maihin. Cavan'in kreivikunnassa oli tie kahdentoista eng.. peninkulman pituudelta kauttaaltaan tahrattu haavotettujen pakolaisten verisillä jäljillä; hurjasti takaa-ajetut vanhemmat jättivät paetessaan kuusikymmentä lasta, ja selitettiin, että jos joku jollain tavalla auttaisi näitä pieniä, haudattaisiin heidät niiden rinnalle. Seitsemäntoista aika-ihmistä haudattiin elävänä Fermaugh'ssa ja seitsemänkymmentäkaksi Kilkenny'ssa. Yksistään Ulsterin maakunnassa tuli 154,000 protestanttia joko surmatuksi tahi Irlannista karkotetuksi.
O'Niel, Irlannin pääpiispa, nimittää tätä "pyhäksi ja oikeudenmukaiseksi sodaksi", ja paavi (Urbanus VIII) antoi ulos erään käskykirjeen, päivätty toukokuussa vuonna 1643, jonka kautta hän takasi "täydellisen ja ehdottoman synninpäästön" kaikille niille, "jotka ritarillisesti ottivat osaa kerettiläisen tartunnan ruttotautihapatuksen hävittämisessä juuriaan myöten."
Inkvisitioni tahi "pyhä virka".
Dominikukselle, inkvisitionin johtavalle hengelle luetaan kunnia tämän helvetillisen laitoksen keksimisestä, vaikkakin Benediktus, joka haluaa antaa Pyhälle Dominikukselle sen kunnian (?) että hän oli ollut ensimäinen pää-inkvisaattori, on epävarma kummassako tämä aate ensin heräsi, itse paavi Innosentiuksessako tahi Pyhässä Dominikuksessako. Paavi Innosentius III alkoi sitä ensin toteuttaa vuonna 1204.
Pyhä Dominikus oli hirviö ilman minkäänlaista sääliväisyyden tunnetta, jonka suurimpana huvituksena näytti olevan onnettomien tuskat. Ristiretkellä albigenssejä vastaan johti ja kehotti hän risti kädessä pyhiä sotilaita murhaamaan ja hävittämään. Inkvisitioni, tahi "pyhä virka" on nykypäivänä roomalaiskatolisen kirkon oikeuslaitos, joka ottaa selvää, estää ja rankasee kerettiläisyyttä ja muita rikoksia, jotka kohdistuvat Rooman kirkkoon. [The Chair of St. Peter, Siv. 589.] Mutta Dominikuksen aikana ei sillä ollut laillista oikeuslaitosta, eivätkä kidutusaseetkaan olleet päässeet siihen täydellisyyteen, jonka ne sittemmin saavuttivat. Dominikus keksi kyllä ilman sellaisia koneitakin keinoja vääntääkseen niveliä sijoiltaan, raadellakseen hermoja ja haavottaakseen uhriensa jäseniä, sekä polttaakseen paalussa niitä, joiden vakaumusta mikään muu ei ollut järkyttänyt, ja jotka eivät tahtoneet luopua uskostaan ja vapaudestaan.
Paavi Innosentiuksen valtuuttamana rankasemaan omaisuuden takavarikkoon ottamisella, maanpaolla ja kuolemalla niitä kerettiläisiä, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan hänen evankeliumiaan, yllytti Dominikus maallisia viranomaisia ja alempaa kansaa surmaamaan kerettiläisiä valdenssejä; yhdessä ainoassa tilaisuudessa jätti hän satakahdeksankymmentä albigenssiä liekkeihin. Sellaisesta uskollisuudesta Antikristuksen palveluksessa hänet korotettiin pyhimykseksi, ja roomalaiskatolilaiset palvelevat ja rukoilevat häntä vielä tänäkin päivänä. Roomalainen breviario (eräänlainen rukouskirja) kiittelee, Dominikuksesta puhuen, "hänen ansioitaan ja oppejaan, jotka valistivat kirkkoa, hänen nerokkaisuuttaan ja hänen kunnollisuuttaan kukistaessaan toulousilaiset kerettiläiset, ja monia hänen ihmetöitään, joihin kuului kuolleidenkin herättäminen." Roomalainen missali tai messukäsikirja (joka käsittelee Herran ehtoollisen jakamiseen yhdistetyn jumalanpalveluksen) ylistelee hänen ansioitaan ja rukoilee aineellista apua hänen välityksensä kautta. Tällä tavalla Antikristus yhä vielä kunnioittaa ja pitää arvossa uskollisia urhojaan.
Olisi aivan mahdotonta lyhykäisesti antaa lähimaistakaan käsitystä inkvisitionin kauhuista tai siitä hirveästä pelosta, jota kansalla oli sitä kohtaan. Niitä, jotka eivät äänekkäästi ylistelleet Antikristusta tahi, jotka uskalsivat tehdä huomautuksen hänen tapojaan vastaan, epäiltiin kerettiläisyydestä. Sellaisia saatettiin, ilman että heille siitä mitään edeltäkäsin ilmotettiin ja ilman minkäänlaista mahdollisuutta avunsaantiin lain puolelta panna vankilaan rajattomaksi ajaksi, kunnes sopiva tilaisuus tutkimusta varten tuli — jolloin sekä syyttäjä että syytös olivat heille usein yhtä tuntemattomat. Näiden tutkimuksien käsittely tapahtui salaisesti; ja kidutusta käytettiin usein tunnustusten pakottamiseen. Ne kidutuskeinot, joita käytettiin, olivat melkein kaikki liian julmia, että niitä olisi mahdollista uskoa tosiksi tänä vapaana aikana ja tässä vapaassa maassa; kumminkin on todistuksia, jotka vahvistavat näiden todellisuuden, joita eivät edes katolilaisetkaan historiankirjottajat saata kieltää; ja kun turhaan koettavat puolustella niitä, antavat ne ainoastaan siten vahvistuksen todistuksille. Kidutuskoneet, inkvisitionin jäännökset, joita vielä on tallella, tekisivät kieltämisen turhaksi. "Pyhä virasto" käytti lääkärejäkin valvomassa kidutusta ja lakkauttamaan sen, jos näytti luultavalta, että kuolema tekisi lopun kärsimyksistä. Uhrin sallittiin osaksi toipua, että kidutusta saatettaisiin jatkaa toisen, jopa kolmannenkin kerran. Tämä kidutus ei aina ollut rangastusta kerettiläisrikoksista; sen tarkotuksena oli ylipäänsä pakottaa syytettyjä tunnustamaan, peruuttamaan tahi kietomaan muita, aina asianhaarojen mukaan.
Aina nykyiseen vuosisataan asti, sen jälkeen kun inkvisitioni oli kadottanut paljon kauhuistansa, oli se vielä hirmuinen. Napoleonin sotien kuvaaja mainitsee, kertoessansa kuinka hänen sotajoukkonsa vallottivat Toledon, ja miten silloin inkvisitionivankila avattiin sattumalta, seuraavaa:
"Haudat näyttivät avautuvan ja kalpeita haamumaisia olentoja astui esille kopeistaan joista virtasi ulos haudan haju. Tuuheat, rinnalle riippuvat parrat ja kynnet, jotka olivat kasvaneet, kunnes olivat linnun kynsien tapasia, rumensivat luurankoja, joiden rinnat ensi kerran moniin vuosiin vaivalla hengittivät raitista ilmaa. Monet heistä olivat muuttuneet raajarikkoisiksi, eteenpäin painunein päin ja käsivarret ja kädet riippuen jäykkinä ja voimattomina. He olivat olleet suljettuina luoliin, jotka olivat niin matalat, etteivät voineet seisoa suorina; ja kaikesta siitä hoidosta huolimatta, jota (kenttä-) lääkärit heille omistivat, kuolivat monet heistä samana päivänä. Seuraavana päivänä tutki kenraali Lasalle huolellisesti paikan useiden esikuntaupseeriensa seuraamana. Kidutus-aseiden luku oli saanut tappotantereesenkin tottuneet miehet kauhusta värisemään.
"Maanalaisen holvin eräässä sivusyvennyksessä, joka oli yksityisen tutkintosalin vieressä, seisoi eräs munkkien valmistama puukuva esittäen neitsyt Mariaa. Kullattu sädekehä ympäröi hänen päätään, ja oikeassa kädessä oli hänellä lippu. Ensi silmäyksellä näytti kaikista epäilyttävältä, että hänellä, silkkihameesta huolimatta, joka laskeutui hänen olkapäiltään syviin laajoihin poimuihin, oli jonkunmoinen rintahaarniska. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin, että etupuoli ruumista oli täynnä erittäin teräviä nauloja ja pieniä, kapeita veitsenteriä, molempien lajien kärjet käännettyinä katsojiin päin. Käsivarsissa ja käsissä oli niveliä, ja koneisto väliseinän takana pani kuvan liikkeeseen. Eräs inkvisitionin palvelijoista pakotettiin kenraalin käskystä panemaan koneen, niinkuin hän sitä kutsui, käymään. Kun kuva ojensi käsivartensa, ikäänkuin hellästi painaakseen jonkun sydäntään kohti, annettiin erään puolalaisen grenadöörin täyteläisen laukun palvella elävän uhrin sijasta. Kuva syleili sitä lujemmin ja lujemmin ja kun mies jälleen käskystä antoi kuvan hellittää käsivartensa ja asettua entiseen asentoonsa, oli laukku kahden tai kolmen tuuman syvyydeltä läpipistetty ja jäi riippumaan nauloihin ja veitsenteriin."