Niin kauan kuin Israel seurakuntakansana väitti olevansa valmis, halukas ja innokas suorittamaan oman osansa ohjelmasta, oli aivan kohtuullista, että se alistettiin koetuksen alaiseksi, ennenkuin Jumalan suunnitelmaa pantiin edelleen toimeen. Tämä suunnitelman jatko oli, että sitten kuin Aabrahamin luonnollinen siemen koettelemuksensa kautta oli osottautunut sopimattomaksi tuota parhainta luvattua ja haluttua kunniaa varten, tulisi evankelikautena valittavaksi ja määrättäväksi yksityisiä henkilöitä, jotka olisivat arvollisia suureen kunniaan päästä Aabrahamin luvatuksi siemeneksi ja Messiaksen kanssaperillisiksi luvatussa valtakunnassa, joka siunaisi ja nostaisi kaikki maan sukukunnat. — Gal. 3: 16, 27—29, 14.
Jumalallisen suosion "seitsemänkymmentä viikkoa" (490 vuotta), jotka olivat luvatut Juudan kansalle, eivät saattaneet jäädä täyttämättä; ja niinmuodoin ei voitu millään tavalla kutsua pakanoita, tai edes samarialaisia tulemaan opetuslapsiksi tai minkäänlaiseen yhteyteen sen valtakunnan kanssa, jota Kristus ja apostolit saarnasivat. (Apt. 3: 26.) "Oli välttämätöntä, että Jumalan sana, [kutsu valtakunnan osallisuuteen] ensiksi puhuttaisi teille", sanoi Paavali puhuessaan juutalaisille. (Apt. 13: 46.) "Älkää lähtekö pakanain luo älkääkä menkö mihinkään samarialaisten kaupunkiin; vaan menkää ennemmin niiden kadonneiden lammasten tykö, jotka ovat Israelin huonetta"; ja vielä: "Minua ei ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lammasten luo", sanoi Mestari, kun hän lähetti ulos opetuslapsensa. — Matt. 10: 5, 6; 15: 24.
Koko "seitsemäskymmenes viikko", jonka keskellä Kristus kuoli, — seitsemän vuotta Herramme virka-ajan alusta siihen asti kuin Pietari lähetettiin saarnaamaan Korneliukselle, ensimäiselle kääntyneelle pakanalle — oli Jumalan järjestelyn mukaisesti erotettu juutalaisten koettelemista varten. Mutta sen sijaan, että heitä olisi koeteltu kokonaisuudessaan (seurakuntakansana) kaikkina näinä seitsemänä vuonna, "toteutettiin tämä koetus rutosti" — eikä heidän vahingokseen vaan edukseen. Koska siis oli selvää, ei ainoastaan Jumalalle, vaan myöskin ihmisille, että fariseukset, papit ja kirjanoppineet eivät ainoastaan hyljänneet, vaan myöskin viimeiseen asti vihasivat Herraa Jeesusta ja koettivat tappaa häntä; niin hän sentähden, kun hänen aikansa oli tullut julkisesti tarjoutua heille Kuninkaana ratsastaen aasilla heidän luokseen, silloin, kun seurakuntakansan edustajat eivät ottaneet häntä vastaan kuninkaana, hylkäsi hän heti tämän järjestelmän, vaikka kansanjoukko kyllä otti hänet mielellään vastaan ja vaati, että hänet tunnustettaisiin kuninkaaksi. (Mark. 12: 37.) Siten keskeytti Herra kaiken hyödyttömän koetuksen, jotta "seitsemännenkymmenennen viikon" loppuosa käytettäisiin erityisesti ja yksinomaan tämän hyljätyn järjestelmän kansaa, yksityisiä varten — ennenkuin uuden armotalouden palvelijat lähetettäisiin kaikkien kansakuntien keskuuteen. Ja niin tapahtuikin; sillä kun Herramme ylösnousemisensa jälkeen antoi opetuslastensa tietää, ettei heidän toimintansa tästä lähin enää tarvinnut olla rajotettuna yksin juutalaisiin, vaan saatettiin laajentaa "kaikkiin kansoihin", lisäsi hän tarkasti: — "alkaen Jerusalemista." (Luuk. 24: 47.) Ja hän tiesi hyvin, että heidän juutalaiset mielipiteensä estäisivät heitä menemästä muualle kuin juutalaisten keskuuteen, ennenkuin hän määrättynä aikana avaisi tien — niinkuin hän tekikin heidän suosioaikansa lopulla lähettämällä Pietarin Korneliuksen luo. Siitä ajasta asti ovat yksityiset juutalaiset ja pakanat olleet samalla lailla osalliset Jumalan suosion eduista, ollen molemmat yhtä otollisia Kristuksessa ja hänen kauttaan; sillä "nykyisessä kutsussa ei ole mitään erotusta", mitä Jumalaan tulee. Juutalaiselle epäsuotuisa erotus on hänen oma ennakkoluulonsa, joka estää häntä käyttämästä hyväkseen lahjana Kristuksen kautta siunauksia, joita hänelle kerran tarjottiin sillä ehdolla että hän todellisesti seuraisi Jumalan lain kirjainta sekä henkeä, jota ei yksikään langenneessa tilassa saata täyttää.
Tämä "seitsemäskymmenes viikko", kaikkine lähempine asianhaaroineen, jotka olivat luonnollisen Israelin koetuksen yhteydessä, ei ainoastaan suorittanut tarkotustaan, tämän järjestelmän koettelemista, vaan antoi myöskin, ja erityisesti, esikuvallisen esityksen nimellisen evankelisen seurakunnan eli nimellisen hengellisen Israelin, jota nimitetään "Kristikunnaksi" ja "Baabeliksi", samanlaisesta koetuksesta, seitsemänä vastaavana vuonna, lokakuusta 1874 lokakuuhun 1881, jotka vuodet alkoivat evankeliajan elonkorjuun. "Kristikunta", "Babel", selittää näkevänsä alkukuvansa, luonnollisen Israelin epäonnistumisen ja väittää olevansa Aabrahamin totinen hengellinen siemen ja olevansa valmis, sopiva ja innokas kääntämään pakanamaailmaa ja vanhurskaasti hallitsemaan ja opettamaan ja siunaamaan kaikkia kansoja, aivan niinkuin juutalainen järjestelmä sanoi olevansa. Nykyinen aikakausi on esikuvallisen kaltainen siinäkin, että sen ajan johtajat ylipäänsä olivat tulleet pitäneeksi lupauksia tulevasta Messiaksesta kuvannollisina lausuntoina; ja ainoastaan kansan alhaisempi luokka odotti henkilökohtaista Messiasta. Oppineet, sen ajan juutalaisten keskuudessa, hylkäsivät henkilökohtaisen Messiaksen ja odottivat, että heidän kansalliskirkkonsa voittaisi kaikki muut ylevämpien lakiensa johdosta ja täyttäisi sillä tavoin kaiken sen, minkä suorittamiseen alhainen kansa luuli tarvittavan henkilökohtaisen Messiaksen. (Ja tätä mielipidettä ovat vielä nytkin "oppineet" juutalaiset opettajat eli rabbinit, jotka tulkitsevat messiasennustusten koskevan heidän kansalliskirkkoansa eikä henkilökohtaista maailman Vapahtajaa. Niitäkin ennustuksia, jotka tarkottavat Kristuksen kärsimisiä, sovittavat he omiin kärsimyksiinsä kansana). Oppinsa mukaisesti, lähettivät he lähetyssaarnaajia ympäri koko maailman kääntämään maailmaa Mooseksen lakiin, ja ajattelivat sillä tavoin saavuttavansa ja "siunaavansa kaikki maan sukukunnat", riippumatta henkilökohtaisesta Messiaksesta. Tämä tapahtui niin suuressa mitassa, että Herramme huomautti siitä sanoen: "Te kuljette ympäri merta ja mannerta tehdäksenne yhden käännynnäisen".
Kuinka onkaan nimi-"kristillisyyden" oppi samankaltainen vielä tänäpäivänä. Alhaisempi kansa, kun heidän huomionsa kiinnitetään siihen, että Herra lupasi tulla takaisin, ja että apostolit ja profetat ennustivat, että tuhatvuotinen valtakunta eli ennalleenasettamisajat olisivat seurauksena Herran toisesta tulemisesta (Apt. 3: 19—21) ovat taipuvaisia ottamaan vastaan totuuden ja iloitsemaan siitä, aivan niinkuin samanlainen luokka teki ensimäisen tulemisen aikana. Mutta nyt, niinkuin 1800 vuotta sitten, on kansan ylimmäisillä papeilla ja neuvosmiehillä kehittyneempi (?) aate. He pitävät kiinni siitä, että lupausten toteutuminen tuhatvuotisajan onnesta, rauhasta maan päällä ja hyvästä tahdosta ihmisten keskuudessa, on aikaansaatava ja saadaankin heidän ponnistustensa, lähetystyönsä, j.n.e. kautta, ilman Herran Jeesuksen henkilökohtaista tulemista; ja tekevät siten lupaukset toisesta tulemisesta ja tulevasta Valtakunnasta sisällyksettömiksi. Nykyajan ylimmäiset papit ja neuvosmiehet, "kristikunnan" "hengelliset", väittävät ja näyttävät uskovan — pettäen itsensä sekä kansan — että heidän lähetysharrastuksensa ovat juuri onnistumaisillansa, ja että he, ilman Herraa, nyt ovat saavuttamaisillaan maailmalle kaikki tuhatvuotissiunaukset, joita Raamattu kuvaa.
Tämän harhaluulon perustuksena on sekin, että lisääntynyt tieto ja matkustaminen edes ja takasin maan päällä, jotka kuuluvat tähän "Hänen valmistuksensa päivään", ovat olleet erittäin suotuisat sivistyneitten kansojen kaupan laajentamiselle ja sitä seuraavalle maallisen varallisuuden lisääntymiselle. Kunnian kaikesta tästä ottaa Baabel kylmäverisesti itsellensä ja osottaa kaikkien näiden etujen olevan tuloksia kristillistyttävästä ja elähdyttävästä vaikutuksestaan. Se osottaa ylpeydellä Isonbritannian "kristillistä kansaa" ja sen rikkautta ja varallisuutta kristillisten periaatteittensa tuloksena. Mutta millä kannalla ovat asiat? Jokainen edistysaskel, jonka tämä tai mikä muu kansa tahansa on ottanut, on aina käynyt käsi kädessä ponnistuksien kanssa, jotka ovat tarkottaneet irtautumista Baabelin ikeen sorrosta. Samassa suhteessa kuin Isobritannia on irtautunut paavillisen sorron kahleista, on se menestynyt; ja samassa suhteessa kuin se yhä edelleen on suosinut ja vastaan ottanut vaikutuksia paavilaisista opeista kirkon ja valtion yhdistämisestä, Jumalan määräämästä kuninkaallisesta ja papillisesta sortovallasta, ja alistunut ahneuden ja itsekkäisyyden hirmuvallan alle, samassa suhteessa se myös vielä on alennuksen tilassa.
Kullanhalu ja vallanhimo olivat voimia, joiden kautta pakanallisten maitten satamat vastahakoisesti avattiin niin kutsuttujen kristittyjen kansojen kaupalle, englantilaiselle ja saksalaiselle rommille ja opiumille ja amerikkalaiselle whiskeylle (viinalle) ja tupakalle. Rakkaus Jumalaan ja pakanakansojen siunaaminen ei saanut minkäänlaista tilaa näissä harrastuksissa. Tässä on vähäpätöiseltä näyttävä kertomus meidän aikamme historiasta, joka saattanee niinkutsuttujen kristikansojen omattunnot, jos heillä omiatuntoja on, vavahtamaan. Länsi Afrikassa olevan Nupen muhamettilainen emiri, lähetti äskettäin seuraavan sanoman piispa Crowtherille, joka kuului Niger lähetykseen: —
"Tämä ei ole mikään suuri asia; se koskee vaan barasaa [rommia]. Barasa, barasa, barasa! Se on hävittänyt meidän maamme; se on hävittänyt kovasti meidän kansaamme; se on tehnyt kansamme hulluksi. Minä pyydän sinua, Malam Kip, älä unohda tätä kirjelmää; sillä me pyydämme kaikki, että hän [Crowther] anoisi että suuret papit [Anglikanisen kirkkolähetysseuran toimikunta] pyytäisivät Englannin kuningattaren [Englannin kirkon pään] estämään barasan kuljetuksen tähän maahan."
"Jumalan ja profetan tähden! Jumalan ja profetan, Hänen lähettiläänsä tähden, täytyy hänen auttaa meitä tässä asiassa — barasan suhteen. Tervehtikää häntä, että Jumala siunaisi häntä työssään. Tämä on suullinen sana Malikelta, Nupen emiriltä."
Lausuessaan mielipiteensä tästä, sanoo baptistilehti: —