Jos on lustetta nisun seassa siinä seurakunnassa, jonka jäsenenä olette, niinkuin aina on laita, tulee paljon riippumaan siitä kumpiko laji on enemmistönä. Jos nisu on voitonpuolella, tulee totuus, jos se viisaasti ja rakkaudellisesti esitetään, tekemään heihin hyvän vaikutuksen; eikä luste halua olla siellä kauemmin. Mutta jos enemmistö on lustetta — noin yhdeksän kymmenettä osaa taikka tavallisesti enemmänkin — tulee elonkorjuu totuuksien huolellisin ja ystävällisinkin esittäminen vaikuttamaan katkeruuden ja vahvan vastustuksen heräämisen; ja jos te yhä julistatte hyviä sanomia ja paljastatte kauvan juurtuneita eksytyksiä, tulette pian "ulosheitetyksi" lahkolaisuuden hyväksi, tai rajotetaan vapautenne niin, ettette saata antaa valonne loistaa siinä seurakunnassa. Velvollisuutenne on silloin selvä: Todistakaa silloin rakkaudellisesti Jumalan aikakausisuunnitelman hyvyydestä ja viisaudesta ja erottautukaa heistä julkisesti sanottuanne syynne siihen ymmärryksellä ja sävyisästi.

Baabelissa — "Kristikunnassa" on eri lahkoissa eri asteilla olevaa orjuutta. Muutamat, jotka harmistuneena hylkäsivät täydellisen ja ehdottoman orjuuden yksityisen omaantuntoon ja arvosteluun nähden, jota katolisuus vaatii, ovat kumminkin erittäin halukkaita itse olemaan orjuudessa ja pitävät tärkeänä saada muitakin sidotuiksi jonkun protestanttisten lahkojen uskontunnustusten tai opinkappalten kautta. Tosin heidän kahleensa ovat keveämmät ja väljemmät kuin Rooman ja pimeäin aikakausien kahleet olivat. Niin pitkältä kuin tätä ulottuu, on se varmasti oikein — todella uudistusta — askel oikeaan suuntaan — täydellistä vapautta kohti — seurakunnan tilaa kohti apostolisella ajalla. Mutta miksi ollenkaan kantaa inhimillisiä kahleita? Miksi ollenkaan sitoa ja rajottaa omiatuntojamme? Miksi ei seisota lujasti kiinni siinä täydellisessä vapaudessa, jolla Kristus on vapauttanut meidät? Miksi ei hyljätä kaikkia erehtyväisten ihmisten tekemiä ponnistuksia sitoakseen omaatuntoa ja estääkseen tutkimusta? — ei ainoastaan yrityksiä kaukaisessa muinaisuudessa, pimeinä aikakausina, vaan erilaisten uskonpuhdistajain yrityksiä lähempänä meitä olevana menneenä aikana! Miksi emme päätä olla vapaita niinkuin apostolinen seurakunta oli — vapaita kasvamaan tiedossa samoinkuin armossa ja rakkaudessa sikäli kuin Herran "määrätty aika" ilmaisee hänen armollisen suunnitelmansa yhä täydellisemmässä määrässä?

Varmastikin tietävät kaikki, että kun he liittyvät johonkuhun inhimilliseen järjestelmään, ja omaksuvat sen uskontunnustuksen omakseen, sitoutuvat he sillä uskomaan juuri sitä, mitä tämä tunnustus määrää, ei enempää eikä vähempää. Jos he pakosta huolimatta, johon he siten vapaehtoisesti ovat alistuneet, ajattelisivat omin päinsä ja saisivat valoa toisista lähteistä, valoisemmista kuin se lahko on saanut, johon he ovat liittyneet, on heidän tultava uskottomiksi joko sille lahkolle ja sen kanssa tekemälleen liitolle, ettei nim. saa uskoa mitään, joka on ristiriidassa sen omaksuman tunnustuksen kanssa, taikka sitten on heidän rehellisesti syrjäytettävä ja hyljättävä tunnustus, jonka ohi ovat kasvaneet, ja on heidän lähdettävä ulos sellaisesta lahkosta. Tehdäkseen tätä tarvitaan armoa ja se vaatii jonkun verran ponnistusta, kun mieluisat suhteet sen kautta katkotaan, ja tunnollinen totuudenetsijä saa kuulla typeriä syytöksiä että on lahko-"petturi", että on sellainen, joka "kääntää takkinsa tuulen mukaan", "jolla ei ole varmaa kantaa", j.n.e. Kun joku on liittynyt johonkin lahkoon, katsotaan hänen luopuneen omasta arvostelustaan ja kokonaan arvostelevan asioita lahkon kannalta. Lahko ottaa päättääkseen hänen puolestaan mikä on totta, mikä eksytystä; ja hänen täytyy, ollakseen totinen, luotettava, uskollinen jäsen, hyväksyä lahkonsa päätökset, tulevaisuuteen niinkuin menneisyyteenkin nähden, mikäli ne koskevat kaikkia uskonnollisia kysymyksiä, ja syrjäyttää oman yksityisen ajatuksensa ja karttaa henkilökohtaista tutkistelua, ettei hän kasvaisi tiedossa ja joutuisi pois sen lahkon jäsenyydestä. Tätä, lahkon tai uskontunnustuksen omantunnonorjuudessa olemista nimitetään usein monilla sanoilla, kun joku sellainen selittää "kuuluvansa" lakkoon.

Näitä lahkolaisuuden kahleita ei likimainkaan pidetä, niinkuin tulisi pitää, kahleina ja pakkositeinä, vaan niitä pidetään ja kannetaan koristeina, kunnianarvoisen ja hyvän luonteen merkkinä. Niin pitkälle tämä eksytys on mennyt, että monet Jumalan lapsista häpeäisivät, jos tiedettäisi heidän olevan sellaisia kahleita vailla — olkootpa sitten keveitä tai raskaita painoltaan, pitkiä tai lyhyitä siihen henkilökohtaiseen vapauteen nähden, mikä myönnetään. Heitä hävettää sanoa, etteivät ole minkään lahkon tai tunnustuksen orjuudessa, vaan "kuuluvat" yksin Kristukselle. Tästä johtuu, että joskus näemme rehellisen, totuutta isoavan Jumalan lapsen noin vähitellen siirtyvän seurakunnasta toiseen, niinkuin lapsi muuttaa luokalta toiselle koulussa. Jos hän on roomalaisessa kirkossa kun hänen silmänsä avautuvat, lähtee hän sieltä ja joutuu todennäköisesti jonkun metodisti- tai presbyterijärjestelmän käsiin. Jos ei hänen totuudenhaluansa siellä kokonaan tukahduteta tai maailman henki huumaa hänen hengellistä mieltään, saattaa muutamien vuosien kuluttua tavata hänet jossain baptisti-järjestelmän haarassa; ja jos hän yhä vielä kasvaa armossa ja tiedossa ja rakkaudessa totuuteen ja panee arvoa sille vapaudelle, jolla Kristus vapauttaa, löytänee hänet ehkä pian kyllä kaikkien inhimillisten järjestelmien ulkopuolella, yhdistettynä ainoastaan Herran ja hänen pyhiensä kanssa, sidottuna ainoastaan rakkauden ja totuuden hellillä, mutta vahvoilla siteillä, ensimäisen seurakunnan lailla. 1 Kor. 6: 15, 17; Ef. 4: 15, 16.

Rauhattomuuden ja turvattomuuden tunne, ellei vaan kuulu jonkun lahkon kahleisiin, on yleinen. Se on saanut alkunsa paavikunnan ensin esittämästä väärästä käsityksestä, että on välttämätöntä olla jonkun maallisen yhdistyksen jäsenenä, ja että se on Herralle otollista, ja tarpeellista ijankaikkisen elämän saavuttamiseksi. Näitä maallisia, ihmisten järjestämiä järjestelmiä, aivan erilaisia kuin yksinkertaiset, kahleista vapaat seurat apostolien päivinä olivat, pitävät kristityt ehdottomasti ja melkein tietämättään yhtä monena vakuutusyhdistyksenä taivaaseen, ja on jollekin näistä säännöllisesti maksettava rahaa, annettava aikaa, osotettava kunnioitusta, j.n.e., jotta siten saisi vakuutetuksi itselleen taivaallisen levon ja rauhan kuoleman jälkeen. Toimien tämän väärän käsityksen mukaisesti pitävät ihmiset, jos lähtevät ulos jostain lahkosta, melkein yhtä tarkkaa huolta tullakseen toisen lahkon kahleisiin, kuin he vakuutuskirjansa langetessa pitävät huolta vakuutuksen uudistamisesta jossain kunniallisessa yhtiössä.

Mutta mikään maallinen järjestö ei saata myöntää passia taivaalliseen ihanuuteen. Sokeinkaan lahkolainen (ellei hän ole katolilainen) ei edes tahdokaan väittää, että hänen lahkonsa jäsenyys vakuuttaa kenellekään pääsyn taivaalliseen kirkkauteen. Kaikki ovat pakotetut myöntämään, että totinen seurakunta on se, jonka nimiluetteloa säilytetään taivaassa, eikä maan päällä. He pettävät kansaa sen kautta että vakuuttavat olevan välttämätöntä tulla heidän kauttansa Kristuksen luokse — välttämätöntä olla jonkun lahkolaisen seurakuntaruumiin jäsenenä tullakseen "Kristuksen ruumiin", totisen seurakunnan jäseniksi. Herra sitävastoin, vaikk'ei hän olekaan hyljännyt ketään, joka on tullut hänen luokseen lahkolaisuuden kautta, eikä ole antanut kenenkään totisen etsijän mennä luotaan tyhjin käsin sanoo meille, ettemme tarvitse mitään sellaisia esteitä, vaan että saatamme tulla hänen luokseen suoraan, ja että se olisi ollut paljon parempi. Hän huutaa: "Tulkaa minun tyköni"; "ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta"; "minun ikeeni on suloinen ja minun kuormani on keveä, ja te löydätte levon sieluillenne". Oi, että olisimme ennen kuunnelleet hänen ääntään. Silloin olisimme välttäneet lahkolaisuuden monet raskaat kuormat, monet epäilyksen liejut, monet epätoivon linnat, monet turhuuden markkinat, monet maailmallismieliset leijonat, j.n.e.

Kumminkin ovat monet, jotka ovat eri lahkoissa syntyneet tai siirretyt niihin varhaisimmassa tai kehittyneemmässäkin lapsuudessaan, järjestelmistä välittämättä, vähitellen vapautuneet sydämissään, ja tietämättään kasvaneet niiden tunnustusten rajojen ja kahleitten yli, joita he tunnustuksellaan suosivat ja varoillansa ja vaikutuksellansa kannattavat. Harvat näistä ovat huomanneet täydellisen vapauden edullisuuden tai lahkolaisen pakon epämukavuudet. Eikä kokonaista, täydellistä erottautumista ole käskettykään ennenkuin nyt elonkorjuussa. Nyt kuuluvat Herran sanat: "Lähtekäät sen keskuudesta; puhdistakaat itsenne (vapaiksi vääristä tavoista ja vääristä opeista), te Herran kalujen (totuuksien ja oppien) kantajat." — Jes. 52: 11.

Nyt on kirves pantu nimikristillisyysjärjestelmän — Baabelin, Kristikunnan — juurelle niinkuin se oli pantu nimi-juutalaisen järjestelmänkin juurelle ensimäisessä tulemisessa; ja suuri järjestelmä, jossa "taivaan linnut" mielellään istuvat ja jonka he kauheasti ovat lianneet (Luuk. 13: 18, 19) ja josta todellisuudessa on tullut "kaikenlaisten saastaisten ja inhottavain lintujen tyyssija" (Ilm. 18: 2), tulee hakattavaksi maahan, eikä enää ole pettävä maailmaa. Sen sijaan huomataan totinen öljypuu, jonka juuret ovat Jumalan totiset lupaukset ja jonka oksat ovat tänä evankelikautena totiset ja kokonaan vihkiytyneet ja uskolliset, "joiden nimet ovat kirjotetut taivaassa", olevan ainoa ja totinen Karitsan kanssaperillinen ja morsian. — Ilm. 17: 14.

PYHÄKKÖ-LUOKAN KOETTELEMINEN JA SEULOMINEN.

Vaikkakin Baabelista lähteminen on askel, ja pitkäkin kokonaisen voittamisen suuntaan, ei se suinkaan ole viimeinen, ja meidän on huolellisesti oltava varuillamme, ettemme mielemme mukaan lepää joka askeleella matkan varrella.