Tämä vertaus opettaa siis eittämättömästi, että viisaiden neitseiden, jotka ovat näin pitkälle olleet halukkaat ja arvolliset ja sen vuoksi saaneet niin paljon elonkorjuuvaloa, lopullinen ja yleinen koetus tulee koettelemaan miten selvillä he ovat siitä, mitä Raamatussa usein vakuutetaan, etteivät ole hyväksytyt juhlaan ainoastaan oman ansionsa perustuksella, vaan ensi sijassa koska heidän alastomuutensa ja monet epätäydellisyytensä ovat peitetyt hänen ansionsa kautta, joka antoi elämänsä heidän lunastuksensa hinnaksi ja jonka vanhurskaus on heidän hyväkseen laskettu pukimena, joka yksin tekee heidät mahdollisiksi tullakseen esitetyiksi ja otollisiksi Kuninkaalle. Kaikkein on kannettava pukua. Itsekukin saattaa koristaa omansa hyvillä töillä.
Kuinka ihmeellistä ja paljon merkitsevää, että tämä tulisi olemaan suuri, yleinen loppukoetus. Meidän taivaallinen Isämme on päättänyt, ilmeisesti, etteivät muut tule kuulumaan morsiusseurueesen kuin ne, jotka selvästi näkevät oman mitättömyytensä, ja että suuri Ylkä on heidän Lunastajansa niinkuin hän on heidän Herransa ja Opettajansakin.
Näyttää myöskin oudolta, että muutamat, jotka ovat juosseet niinkin hyvin kilparadalla, lankeaisivat, kun he olivat niin lähellä toiveittensa toteutumista; kumminkin, koska heitä varotetaan sellaisesta mahdollisuudesta, on tarpeellista, että kaikki vihkiytyneet valvovat ja rukoilevat etteivät lankeaisi kiusaukseen; sillä näinä viimeisinä päivinä tulee vaaralliset ajat, joita apostoli ennusti. (1 Tim. 4: 1; 2 Tim. 3: 1; 4: 3—5.) Ja kumminkaan eivät ajat ole niin vaaralliset, ettei Jumalan armo kykenisi ylläpitämään niitä, jotka luottamuksella turvaavat Kaikkivaltiaan käsivarteen. Totisesti, eivät ne, jotka nöyrästi pysyvät uhrautumisen kaidalla tiellä, koskaan ole olleet niin hyvin turvatut tahi niin kokonaan varustetut Jumalan koko sota-asulla. Mutta, niin ihmeelliseltä kuin tuntuukin, näyttää kumminkin siltä kuin juuri Jumalan armolahjojen runsaus, itse selvyys Jumalan armollisten suunnitelmien ilmitulemisessa (mikäli ne koskevat kaikkien maan sukukuntien siunaamista seurakunnan kautta), sen sijaan että ne johtaisivat nöyryyteen ja panemaan suurempaa arvoa ihmeelliselle lunastushinnalle, jonka kautta aikaansaadaan vapautus kadotuksesta, ja jonka kautta kutsumme jumalallisen luonnon osallisuuteen ja tulemaan Kristuksen kanssaperilliseksi tehdään mahdolliseksi, aikaansaisi päinvastaisen vaikutuksen muutamiin. Sellaisten silmistä näyttää häviävän heidän oma mitättömyytensä ja Herran tahraton täydellisyys; ja sensijaan, että olisivat selvillä siitä, että parhaimmassakin tapauksessa ovat "ansiottomia palvelijoita", näyttävät he huomaavan jotakin merkillistä pienissä uhrautumisissaan totuuden puolesta — jotakin, joka on tasa-arvoista sen kanssa, minkä Jeesus teki — ja tuumivat, että he, yhtä paljon kuin hänkin, ovat välttämättömiä Raamatun ilmottaman, suuren aikakausisuunnitelman suorittamisessa. "Päätä" ja hänen suurta lunastustyötään ei silloin pidetä kyllin suuressa arvossa. (Kol. 2: 19.) Nämä ovat tuomitut syypäiksi "liiton veren tallaamiseen, jossa heidät pyhitettiin" (ja hyväksyttiin), ja siihen, että pitävät sitä yleisenä eli tavallisena, (Hebr. 10: 29.) Nämä pilkkaavat itse Jumalan armon henkeä hyljätessään "tien" — ainoan tien ja ainoan nimen, joka on annettu taivaan alla ja ihmisten kesken, jonka kautta saatamme pelastua aadamilaisesta kirouksesta ja tulla kokonaan sovitetuiksi Jumalan kanssa.
Näitä esitetään vertauksessa sen kautta, joka "sidotaan", estetään pääsemästä perille juhlaan tai edes täydellisempään käsitykseen sen siunauksista ja iloista; ja nämä tulevat lopullisesti kokonaan heitettäväksi ulos valosta "ulkonaiseen pimeyteen", jossa maailma on, tullakseen osallisiksi hädästä ja vaikeuksista suurena vaivan päivänä. Juuri näille tulevat nykyään avautuvat totuudet, jotka ovat tarkotetut parhaaksemme ja kehitykseksemme olemaan syynä kompastukseen, koska eivät ole kylliksi harjaantuneet niiden kautta. Ja niinkuin israelilaiset, joita Jumala niin kauvan erityisesti suosi, tulivat ylpeiksi ja alkoivat pitää itseään todellakin arvollisina saamaan nämä edut ja välttämättöminä jumalallisen suunnitelman suorittamiseen, niin että Jumala syöksi heidät pois kaikesta suosiosta, niin tulee nytkin olemaan niiden kanssa, jotka, vaikkakin tähän asti ovat juosseet hyvin, eivät pysy nöyrinä, vaan alkavat pitää itseään arvollisina seisomaan Jumalan edessä omassa vanhurskaudessaan ja jotka uskovat, että heillä on oikeus ottaa osaa juhlaan ilman Kristuksen, heidän hyväkseen laskettua, vanhurskauden hääpukua.
Niin kovin surullista kun tämä onkin, on tämäkin ennustuksen piirre, jota esitetään tarkastuksemme alaisessa vertauksessa, täyttymäisillään silmäimme edessä, ja muodostaa lisärenkaan todistusten suureen ketjuun, jotka osottavat meidän olevan "elonkorjuussa". Muutamat niistä, jotka ovat käyttäneet hyväkseen nykyisiä hengellisiä armonosotuksia, ovat sillä tavoin halveksineet ja heittäneet pois hääpuvun; ja vaikkakin he yhä vielä puhuvat Kristuksesta Herrana, niin halveksuvat he ja kieltävät teon tärkeyden, jonka kautta hän tuli Herraksi ja jonka perustuksella heidät pidettiin arvollisina saamaan kutsu häihin. (Room. 14: 9; 5: 2.) He väittävät rohkeasti, etteivät he tarvitse Lunastajaa; ja ovelilla viisastelmilla ja Raamatun väärillä sovitteluilla vakuuttavat he itselleen ja toisille, että tulevat lammashuoneeseen toista tietä, tulematta lunastetuiksi — heidän omassa vanhurskaudessaan, jota profetta nimittää "saastaiseksi vaatteeksi"; ja toiset väittävät, etteivät he tarvitse mitään Välimiestä tahi Lunastusta, vaan että heidät on peruuttamattomasti valittu ijankaikkiseen kirkkauteen.
Tämän hääpuvun riisuminen Kristuksen sovintouhrin hylkäämisen kautta esiintyi ensikerran niiden kesken, jotka olivat tulleet nykyisen totuuden valoon, kesällä 1878; ja siitä asti on se koetellut kaikkia, jotka ovat menneet vierashuoneen valoon, elonkorjuuvaloon. Yljän itsensä läsnäollessa on tämä eksytys saanut jalansijaa; ja muutamat ovat heittämäisillään pois välttämättömät hääpuvut. Ja minkä liikkeen se on aikaansaanut häävierasten kesken! minkä jakaantumisen! minkä seulomisen! Ne, jotka riisuvat puvun, näyttävät pitävän tärkeänä, että toisetkin tekisivät samalla tavalla; ja nämä taistelevat, uskollisten varottaessa heitä; ja jakaantuminen jatkuu vieläpä vierashuoneessakin; ja tulee epäilemättä jatkumaan aivan viimeiseen tuntiin asti ennen häitä.
Sillä aikaa merkitsee näkymätön, mutta läsnäoleva Ylkä ja Kuningas uskolliset arvokkaat, jotka tulevat maistamaan hänen ehtoollistaan; ja hän sallii, ja ennusti vertauksessa, tämän viimeisen kokeen. Niiltä, jotka ovat riisuneet puvun, kysyy hän: "Ystäväni [toverini], kuinka tulit tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?" — lempeä mutta hyvin voimakas muistutus, että puvun kantaminen oli juuri ehtona, että hän pääsi nauttimaan armolahjoja ja että hän sai sellaisen lahjaksi. Ja me haastamme kenenkä tahansa, joka kieltää Kristuksen kuoleman olleen hänen lunastushintansa, sanomaan, tuliko hän nykyiseen valoon — tietämään Herran läsnäolon ja muut Jumalan syvyydet, jotka nyt nähdään selvästi — olematta sinä aikana puettu tuohon pukuun. Kukaan ei ole ikinä mennyt sisälle ilman pukua; muut eivät voi nähdä Jumalan syvyyksiä. (1 Kor. 2: 7—14.) Aivan niinkuin oli vertauksessa, niin on nytkin: kun tämä kysymys asetetaan niille, jotka ovat hyljänneet puvun, "eivät he vastaa mitään". He eivät saata kieltää, että he pääsivät sisään silloin kun heillä oli puku päällään; eivätkä he tahdo sitä myöntää.
Silloin Kuningas sanoi palvelijoille: "Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet äärimäiseen pimeyteen." "Äärimäinen pimeys" on pimeys, joka ympäröi maailman viisaat, inhimillisen ajattelemisen pimeys, kun Jumalan sana ei johda sitä, taikka kun hänen ilmotettu lunastus- ja ennalleenasettamisssuunnitelmansa ei saa johtaa sitä oikeaan suuntaan. Sellaisten sitominen eli estäminen on varotuksena vihkiytyneitten seurassa, ja auttaa kaikkia tosivihkiytyneitä mitä selvimmin näkemään puvun tarpeellisuuden ja minkä arvon Kuningas panee sille. Palvelijat, joiden käsketään suorittaa sitominen, ovat ne, joilla on totuuden tieto, ja jotka voivat sitoa sellaisten vaikutuksen Raamatun todistuksilla kallisarvoisen veren arvosta ja välttämättömyydestä, ja vanhurskaudenvaipasta, jonka se osti meille. Taistelussa näitä Raamatun todistuksia vastaan joutuvat ne, jotka ovat riisuneet puvun, omien todistelujensa ja puhdistautumisyritystensä kautta, pois valosta "äärimäiseen pimeyteen". Heille niinkuin maailmallekin, on Kristuksen risti nyt loukkauskivi ja hullutus; mutta uskollisille, vihkiytyneille, on se vielä "Jumalan voima ja Jumalan viisaus."
Mutta otettakoon huomioon, että vertauksessa mainittujen, jotka sidotaan ja heitetään ulos äärimäiseen pimeyteen, on ensin täytynyt olla elonkorjuutotuuksien valossa; ja niinmuodoin on heidän edesvastuunsa ja rangaistuksensa suuremmat kuin niiden edesvastuu ja rangaistus, jotka eivät koskaan ole nauttineet sellaista suosiota. Tuhannet nimikristillisessä seurakunnassa tulevat epäilemättä noudattamaan sitä, mitä heidän etevät johtajansa opettavat, kun he hylkäävät uskon Kristuksen kalliin veren vaikutukseen syntisen lunastushintana, ja nämä eivät likimainkaan tule olemaan syyntakeisia ottamistaan askeleista; sillä heillä ei ole ollut riittävästi valaistusta siihen asiaan nähden.
Tuhannet niistä, jotka tunnustavat olevansa kristittyjä, eivät koskaan ole uskoneet Kristukseen heidän lunastajanaan tai edesvastaajanaan, eivätkä ikinä ole kantaneet hänen, heidän hyväkseen laskettua vanhurskauden vaippaa. Näitä tietysti ei tarkoteta vertauksessa. Vertaus koskee ainoastaan hyvin rajotettua luokkaa, sellaisia, jotka kerran kaikki selvästi käsittivät lunastuksen arvon, ja jotka käsittäessään tämän arvon, tulivat sisälle, sen takaaman suosion nojalla, erityiseen valoon, joka kuuluu elonkorjuuajalle — Kuninkaan läsnäoloajalle, juuri juhlan edellä. Millä huolella tuleekaan niiden, jotka kerran ovat valistetut ja jotka ovat maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailman voimia, olla varuillansa pienintäkin sellaista askelta vastaan, joka on niin uskoton, väärä ja onneton. Hebr. 10: 26—31; 6: 4—8. Tarkastaessamme näitä vertauksia, emme saa tehdä sellaista erehdystä, että otaksuisimme kaikkien viisaiden neitseiden menneen häihin — menneen vierassaliin, jossa erityiset ja lopulliset valmistukset tehdään — ja että ovi olisi suljettu, ennenkuin vertauksessa mainittu tarkastus alkaa. Tilaisuuden ovi on vielä avoinna kaikille vihkiytyneille, jotka uskon kautta ovat puetut Kristuksen vanhurskauden hääpukuun; sanoma: "Katso Ylkä!" kaikuu vielä; viisaat neitseet lähtevät yhä vielä häntä vastaan, ja menevät yhä vielä hänen kanssaan häihin; ja tyhmät eivät vielä ole palanneet öljyllä täytetyillä astioillaan. Mutta siitä asti kuin "Kuningas tuli" (vuodesta 1878, rinnakkaisaika Herramme esikuvalliselle virkaansa astumiselle juutalaisten kuninkaana — Matt. 21: 1—13), on vierasten tarkastus ja koetteleminen, miten he ovat vastaanottaneet hääpuvun, jatkunut. Ja kun monet viisaista neitseistä yhä saavat kuulla Yljän läsnäolosta ja tulevat ilomielin juhlaan, osottautuvat muutamat niistä, jotka jo ovat siellä, arvottomiksi jäämään sinne ja ovat sidotut, ja tullaan edelleen sitomaan heidän kätensä ja jalkansa; ja heidän käsityksensä ja ymmärtämisensä nykyisistä totuuksista — Herran läsnäolosta ja nykyisestä ja tulevasta työstä — alkaa himmetä yhä enemmän ja enemmän, siinä määrin kuin he, väärien johtopäätösten ja väärien otaksumisten johtamina, vähitellen tai nopeasti, kukin luonteenlaatunsa mukaisesti, luisuvat maailmalliseen katsantokantaan — ulkonaiseen pimeyteen, jossa maailma on, "äärimäiseen pimeyteen" kun sitä verrataan kirkkaaseen sisäiseen valoon, jonka nyt voivat saada asianmukaisesti puetut pyhät. Ja epäilemättä koetellaan kaikkia neitseitä, jotka pääsevät sisään, tämän asian suhteen. Onnelliset ja pelkäämättömät tässä koetuksessa tulevat olemaan kaikki ne, jotka sydämestään saattavat sanoa: —